Sateista tiistaipäivää vietettiin nyt sitten kuuntelemalla Whitesnaken uutta remasteroitua Slide it in -albumia ees taas. Ennen remasteroitua pakettia oli tullut viime vuosituhannella hankittua kasettina albumin jenkkiversio ja veljeltä kävin lainaamassa UK:ssa miksatun vinyylin, jotta voisin vertailla näiden eri versioiden eroja.

Slide it in -albumi on merkittävä albumi Whitesnaken historiassa. Sen lisäksi, että se on hyvä levy, se myös myi hyvin. Remasteroidun sisäkansiteksteissä heput poseeraavat kultalevyt hyppysissä (tai kuvasta ei oikeastaan näe, onko kyseessä hopea vai peräti platina?). Slide it in saavutti tuplaplatinaa 1992 (RIIA) eli jenkkistandardin mukaan 2 miljoonaa myytyä tallennetta. Billboardin jenkkilistalla levy nousi sijalle 42 ja UK:n listalla sijalle yhdeksän. Billboardin listalla levy nähtiin sijalla 42. Slide it in -levyn aikana bändissä käytiin myös ankaraa muutosprosessia soundissa ja tyylissä. Bändissäkin soittajat liukuivat ulos bändistä varsin tiheään, jolloin tapahtumakulut sekoittivat ainakin allekirjoittaneen pään kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Nyt saatiin sitten kyseinen remasteroitu painos ja kansiteksteissä virallinen selvitys Whitesnaken kiemurteluista. Kaikenlaisia huhuja on ollut liikkeellä bändin vaiheista vuosina 1983-84, miksi soittajia lähti ja tuli. Soundin numerossa 2/83 kerrotaan, että Suomessa keikkaili Slide it in -levyn UK-version tehnyt kokoonpano. David Coverdale kertoi tuolloin Juho Juntuselle olevansa tyytyväinen ja ylpeä tämän hetkisestä bändistään. Edellisessä kokoonpanossa homma oli kuulemma polkenut paikoillaan, kun alkoi olla liikaa omia sooloprojekteja tai yksityiselämän kuvioita ja bändi unohtui eräiltä henkilöiltä. Vanha managerikaan ei oikein tainnut hoitaa valkokäärmettä hoito-ohjeiden mukaisesti.

Messukeskuksessa keikkailleen bändin (Coverdale, Lord, Galley, Moody, Powell, Hodgkinson) innostus tammikuussa 1983 oli kuulemma käsin kosketeltavaa ja siksi olikin yllätys, että jo saman vuoden syksyllä Slide it in -äänitysten jälkeen, bändi rakoili taas pahasti. ja entinen basisti Neil Murray palasi Gary Moore -projektistaan takaisin bändiin. Myös kitaristi Micky Moody otti loparit ja tilalle tuli John Sykes. Oudointa oli, että jo Englannissa purkitettu ja julkaistu levy äänitettiin osaksi uudelleen, lisättiin Sykesin kitarointia ja miksattiin uudestaan. Hauskin selvitys tälle episodille löytyy Billboardin Slide it in -levyn esittelystä, jonka mukaan Coverdale olisi antanut kaikille potkut bändistä ja palkannut nuorempia ja kauniimpia kasvoja bändiin USA:n valloitusta varten. Niin kai se on, että Euroopassa pärjää soittotaidolla ja USA:ssa hyvällä lookilla. Mr. Coverdalen ja tulevien Whitesnake- levyjen onneksi myllerryksestä selvittiin. Nyt remasteroidun levyn kansiteksteissä David avaa vuosien -83-85 tapahtumakulkuja. Siinä siis oli minulle yksi syy ostaa uusi remasteroitu painos; saada vastauksia jo vuosia kalvaneeseen mysteeriin. Toinen syy oli, että vanha kasetti vonkuu Gambler-biisin aikana kovempaa kuin Coverdale, eikä edes tahdissa.

Muutamia huomioita albumin versioista:
- Selkein ero lienee albumien välillä hieman terävämmässä kitarasaundissa, jenkkimiksauksessa ja Sykes on lisännyt kitaraulvahduksia taustoille, erityisesti nimibiisissä. On totta, että tämän saundin suuntaan Whitesnake meni sitten 1987-albumilla. Remasteroidun teksteissä vilahtaa itselleni yllätyksenä nimi Bill Cuomo koskettimissa jenkkimiksatulla versiolla. On siis ilmeisesti sorkittu tai täydennetty myös kosketinsoitinosuuksia.

- Suurin muutos näissä versioissa ei mielestäni ole kuitenkaan kitaroissa vaan rytmiryhmässä ja bassossa. Rumpujen saundia on miksattu uudelleen ja basso soitettu uudelleen. Remasteroidun UK- versiossa Cozyn rummut menee melkein liikaa kitaroiden päälle. Tätä en kuitenkaan huomannut yhtä häiritseväksi alkuperäisellä UK -vinyylillä. Nimibiisi Slide it in eroaa basson suhteen ehkä eniten ja siinä Neil Murray on mielestäni onnistunut hyvin, varsinkin kertosäkeessä ja jättämällä "Bomber" Hodgkinsonin tarpeettomat väliriffit pois tokassa säkeistössä. Muissa biiseissä uusitut bassot ovat lähinnä kosmeettisia muutoksia esim. Slow an' easyn ja Gamblerin kertosäkeissä. Ehkä Neilin paikoin jämäkämpi tatsi oli jotenkin enemmän DC:n mieleen, kun levyn teksteissä David kertoo kaivanneensa Neilin bassotyöskentelyä. DC ei kai myöskään tullut oikein Bomberin kanssa juttuun (Soundissa 2/83 David vielä kehuu Bomberia legendaariseksi ja erinomaiseksi basistiksi keikoilla).

All or nothing -kappaleen jenkkiversiossa on kertosäkeen suora piano-osuus miksattu lähes kuulumattomiin. Myös Hungry for love:lla on tehty väkivaltaa jättämällä Jon Lordin koskettimia kuulumattomiin. Uudelle remasteroidulle levylle on purkitettu sekä US että UK -albumit, joten pääsemme kaikki mielipuuhaamme vertailemaan versioita. Näiden lisäksi on bonusraitana Whitesnaken versio vanhasta Little Willie Johnin blues-standardista Need your love so bad. Se on Give me more time -singleltä ja UK- version kassulta löytyvä. Hungry for love puuttuu UK -biiseistä kokonaan ja Love ain’t no stranger UK -versio on korvattu akustisella Starkers in Tokyo -konsertin versiolla. Ihmettelin aluksi, miksihän on näin, mutta oikeastaan tuo tunnelmallinen akustinen Starkers-versio kyseisestä biisistä on aika sielukas lopetus levylle.

Kaiken kaikkiaan yhteenvetona olisin sitä mieltä, että remasteroidun jenkkiversioita on paranneltu edelleen ja UK -versioita on vastaavasti melkeinpä huononnettu. Tai ehkäpä se vain kuulosti meikäläisen grammarissa siltä. Soitin cd:tä uudestaan tietokoneella ja siinä UK -version saundit olivat paremmat ja pehmeämmät. Minusta UK -biisien saundit ovat tuolla vinyylillä paremmat kuin tässä remasteroidussa. Gamblerissäkin, jos kuuntelee kuulokkeilla, tuntuu kuin siellä olisi pesukone linkoamassa taustalla. Vinyylissä on tosin luonnostaan pehmeämpi saundi enkä ole aikaisemmin kuullut noita UK -versioita CD:nä.

Monella bändillä tapahtui muutoksia tuossa 80-luvun alussa. Ehkä uusi CD- aika, miksausmahdollisuudet ja saundikikkailut syntikoilla kehittyi. Kitaristeista joku perusti jonkinlaisen nopeuskisan (ehkä Eddie Van Halen) tavoitella mahdollisimman nopeita riffejä ja lurituksia ja särö kympille. Onhan se hienoa johonkin sopivaan kohtaan sopivassa biisissä, mutta alituiseen viljeltynä alkaa olla puuduttavaa. Lisäksi tyylitajun opettelu voi jäädä taka-alalle. Tyylitajun hallintahan on tärkeää erityisesti bluesissa, joka on vahvasti vaikuttanut myös Whitesnaken materiaaliin - sitä emme saa unohtaa.
Kävi myös niin, että moni bändi epäonnistui 80-luvun tyylimuutoksissa. Slide it in on minusta hyvä levy ja oli myös kaupallisesti onnistunut muutos Whitesnaken tyylissä. Suuri jengi diggasi uutta saundia. Ainoa valitettava ongelma vaan oli, että vanhat soittajat bändissä eivät pitäneet muutoksesta ja oli aika ironista, että saatuaan hyvin myydyn levyn ulos oli koko bändi hajoamistilassa. Remasteroidun levyn kansiteksteissä kerrotaan, että Micky Moody inhosi Cozya ja uutta saundia, DC ei siis tullut toimeen Bomberin kanssa, keväällä -84 Jon Lord lähti Purpleen ja lopuksi Mel Galley loukkasi kätensä baari-illan jälkeen. Voiko siis oikeastaan paskemmin asiat mennä? Joku olisi ehkä heittänyt hanskat tiskiin, mutta nostan hattua sille, että David ei luovuttanut. John Sykes nousi kitaristina ottamaan vastuuta ja toi uuden ilmeen bändiin.
Vaikka Slide it in on hyvä levy, niin henkilökohtaisesti pidän kuitenkin eniten Whitesnaken levyistä Ready and Willing ja Come an' get it sekä saundin että biisien puolesta, enkä voi sille mitään. Ehkä sekin vaikuttaa, että meikäläisen Whitesnaken kuuntelu alkoi vuonna -82, jolloin vanha Whitesnake jylläsi vielä radioasemilla.

Itselläni viimeinen syy ostaa Slide it in -remasterointi oli sitten tuo DVD-osio eli levy II. Alkuun on kolme promovideota ja Doningtonin -83 live -versio Guilty of love, jossa mikkiteline saa kyytiä tuttuun tapaan. Love ain’t no strangerin promoa en ollut aikaisemmin nähnyt. Siinä David-poloinen vaeltaa ensin kaupungin kujilla naista kaivaten ja purkaa sitten epätoivonsa lavalla mikrofonitelinettä nakkelemalla. Ekan levyn audio-osuuden päättänyt sielukas Love ain’t no stranger akustisesti nähdään myös DVD:llä. Kyllä se oli hieno tulkinta, jos ei aikaisemmin ole nähnyt. Legendaarisessa Top of the Popsissa esitetty Give me more time on myös jännittävä otos. Lieneekö viimeinen, jossa nähdään Jon Lord Whitesnaken koskettimissa ennen Purpleen siirtymistä? Remasterin teksteissä kerrotaan, että Jonin lähtö Purpleen oli sopuisa ja kunnioittava. Kerrotaan jopa, että David olisi itse ehdottanut Jon Lordille lähtöä Purpleen, koska Purplen come back ei onnistuisi ilman Mr. Lordia. Lopuksi, jos ei tähän mennessä ole tullut tutuksi kappale Love ain’t no stranger, niin asian niittaa vielä pakettiin vuoden 2004 poppoo Live… In the still of the night -videolta versiollaan kyseisestä rallista. Olisi, tietty, tuohon voinut valita vaikka nimibiisin, tai jonkun yllätysvedon (vaikka Spit it outin), niin olisi piristänyt. Love ain’t no stranger, viidennen kerran samalla levyllä, on tuota noin, sanoisinko peräti siis, että aika monta kertaa. Song is no stranger anymore.

Jaaha - ja vielä yksi asia on tuo kansitaide, jossa sisäsivuilla on leikelty omaperäisesti humoristisia lauseita lehdistä ja laitettu bändikavereista otettujen kuvien viereen. Joku kuva ehkä naurattaa. Taisi olla jo Sleepy Sleepersin levyllä aikoinaan vastaavalla idealla toteutettu LP:n kansi. Legendaarinen on kuitenkin tuo kuva ja tarina naisen rintojen väliin pyrkivästä käärmeestä. Kuvaustilanteessa kyseinen 17-vuotias aloitteleva mallityttönen pyörtyi. Tämän vuoksi kuulemma alkuperäisessä kannessa on vain puolet naisen kasvoista, koska silmistä näkyi vain silmänmunat naisen ollessa pyörtymäisillään. Remasteroidun kannessahan on kuulemma sitten sessioita jatkanut valkokäärmeisiin tottunut kokeneempi malli, jonka selkäpuolella veitikka pääsee rauhassa luikertelemaan.

 

Levy I: US Remix, audio-cd
1.    Gambler
2.    Slide It In
3.    Slow & Easy
4.    Love Ain't No Stranger
5.    Give Me More Time
6.    Standing In The Shadow
7.    Hungry For Love
8.    All Or Nothing
9.    Spit It Out
10.    Guilty Of Love
•    David Coverdale – laulu, lyömäsoittimet, piano
•    John Sykes - kitara
•    Micky Moody - kitara
•    Mel Galley – kitara, taustalaulu
•    Neil Murray – basso
•    Jon Lord – kosketinsoittimet
•    Bill Cuomo? – kosketinsoittimet
•    Cozy Powell – rummut

Bonus tracks

11.    Need Your Love So Bad (UK-version kasetilla, Is this love- single - 87)
12.    Gambler (UK)
13.    Slide It In (UK)
14.    Standing In The Shadow (UK)
15.    Give Me More Time (UK)
16.    Slow & Easy (UK)
17.    Spit It Out (UK)
18.    All Or Nothing (UK)
19.    Guilty Of Love (UK)
20.    Love Ain’t No Stranger (Starkers in Tokyo)

UK- versio (alkuper.) kokoonpano:

•    David Coverdale – laulu, lyömäsoittimet, piano
•    Micky Moody - kitara
•    Mel Galley – kitara, taustalaulu
•    Colin Hodgkinson – basso
•    Jon Lord - kosketinsoittimet
•    Cozy Powell – rummut

Starkers in Tokyo:
David Coverdale – laulu
Adrian Vandenburg – akustinen kitara

Säveltäjät:

David Coverdale: Slide it in, Standing in the shadow, Hungry for love, Guilty of love
David Coverdale/Mel Galley: Gambler, Love ain’t no stranger, Give me more time, All or nothing, Spit it out
David Coverdale/Micky Moody: Slow & easy
Little Willie John (alkup. v. 1958): Need your love so bad

Levy II (DVD)

1. Guilty Of Love (Promo)
2. Slow & Easy (Promo)
3. Love ain’t no stranger (Promo)
4. Guilty of love (Donington 1983)
5. Love ain’t no stranger (Starkers in Tokyo)
6. Give me more time (Top of the Pops , tammikuu 1984)
7. Love ain’t no stranger (Live…in the Still Of The Night v. 2004)

Kirjoittanut: Jake Leppälä 07/2009