The Shades of Deep Purple (EMI 1968)

  • Jon Lord
  • Nick Simper
  • Rod Evans
  • Ian Paice
  • Ritchie Blackmore
Tämä levy on todella hieno ja raikas debyytti. Jaksan yhä kuunnella tätä mestariteosta ja tulla siitä erittäin hyvälle tuulelle. Itse ostin LP -levyn joskus 1979 - 1980. Se on se versio, jossa on makea piirretty kuva Fender Stratocasterista.

Levy käynnistyy Blackmore/Lord -sävellyksellä And The Address, joka on aivan mielipuolisen hyvä veto. Tämä on ehdottomasti levyn parasta antia. Sitten Joe South -kappale Hush, joka on lähes yhtä kulunut kuin Smoke. Hieno jytähän tämä kieltämättä on ja se ainoa oikea, (verrattuna 1988 julkaisuun). One More Rainy Day on tylsähkö, hidastempoinen styke.

Happiness on taas todella maukas instrumentaalipala, joka on komeasti keksitty idea tavallaan introksi I'm So Glad (Skip James) -kappaleelle. Mandrake Root on kappale, jossa on tilaa vapaalle improvisoinnille. Tästä kappaleesta tuskin on olemassa kahta identtistä versiota.

Lennon/McCartney -viisu Help, on aika käsittämätön versio. Rod Evans laulaa ihmeen epävireisesti, takuulla vääristä nuoteista. Love Help Me voisi myös olla Beatles -kappale, jos jätetään pois Blackmoren iloisesti vinkuva kitara. Alkuperäisen levyn päättää iloisella marssiteemalla alkava Hey Joe. (Roberts) Rod laulaa kappaleen upeasti.

Remasteroidussa versiossa on viisi bonuskipaletta. Levyn ulkopuolelle on tipahtanut Shadows (aivan oikein) + eri versioita jo kuulluista kappaleista. Itse olin aivan pähkinöinä, kun tämä levy ilmestyi remasteroituna vuoden 2000 tienoilla..

Pisteet

And The Address ja Happiness 10/10

Kokonaisuus 8/10

- Esa ”Dalton 1” Ström -


Tästä se alkoi. Deep Purplen debyyttilevy on ajalle ominaiseen tapaan tehty nopeasti – äänityksiin ja miksaukseen käytettiin yhteensä kolme päivää. Kokoonpano ei ollut ehtinyt olla kasassa kuin pari kuukautta ennen studioon menoa, ja kappaleet on valittu pääosin soittajien entisten yhtyeiden materiaalista, mikä selittääkin levyn epäyhtenäisyyden. Se ei kuitenkaan peitä Blackmoren, Lordin ja Simperin sessiotöiden tuomaa rautaista ammattitaitoa. Myös Ian Paice on alusta pitäen loistava rumpali, ja Rod Evansin ääni sopii hyvin tällaiseen musiikkiin.

Tyylillisesti levyn kappaleet vaihtelevat popista (One More Rainy Day) psykedeeliseen (Mandrake Root) ja klassisvaikutteiseen rockiin (Hey Joe). Ilman mainiota Hushia (ja yhtyeen myöhempää menestystä) tämä olisi vain yksi tuon ajan psykedeelisvaikutteinen albumi, jonka parasta antia on Jon Lordin maukas urkutyöskentely. Blackmoren työskentely ei ole vielä puhjennut loistoonsa. Ritchie on selvästi ollut innoissaan wah-wah-pedaalista, jota mies onkin käyttänyt surutta kautta lähes koko albumin.

Tästä se siis alkoi… Levy ei tietenkään ole samaa tasoa kuin paria vuotta myöhemmin tehdyt purppuraklassikot, mutta kyllä täältäkin voi löytää samoja aineksia.

- Heikki Heino -




The Book of Taliesyn (EMI 1968)

Deep Purplen amerikkalainen levy-yhtiö Tetragrammaton patisti yhtyeen äänittämään toisen albuminsa vain pari kuukautta debyytin julkaisun jälkeen. Tyyli ei vieläkään ole löytynyt, mutta levy on edeltäjäänsä yhtenäisempi ja musiikillisesti onnistuneempi. Tätäkin levyä kuunnellessa voi havaita, kuinka tulevat musiikilliset ideat ilmestyivät Deep Purplen musiikkiin vähitellen. Jon Lordin säveltämällä Anthemilla on käytössä jousisoittimia ikään kuin esimakuna vuotta myöhemmin esitettävälle Concertolle. Jazzahtava Wring That Neck on riemastuttava näytösnumero Lordille ja Blackmorelle, kun taas hypnoottinen Shield on vahva osoitus yhtyeen kehityksestä myös sävellyspuolella.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää kuka tai ketkä valitsivat levyille otetut lainakappaleet. Kentucky Woman on mainio, mutta Beatlesin We Can Work It Out on lähinnä kummallinen ja Richard Straussin Also Sprach Zarathustran avulla kymmenminuuttiseksi venytetty River Deep, Mountain High alkaa lähestyä inhimillisen sietokyvyn rajoja. Onneksi yhtye luopui tämän albumin jälkeen pitkistä, klassiseen musiikkiin pohjautuvista introista, jotka kuulostivat aika teennäisiltä. The Book Of Taliesyn on Deep Purple Mk 1:n monipuolisin albumi olematta silti häiritsevän hajanainen. Mielestäni tähän kokoonpanoon tutustuminen kannattaa aloittaa tästä albumista.

- Heikki Heino -




Deep Purple (EMI 1969)

Deep Purplen ensimmäisen kokoonpanon kolmas ja samalla viimeinen studioalbumi on tyyliltään lähimpänä ”klassisia” Purplelevyjä. Jälkikäteen tarkasteltuna siltä voi löytää syitä laulaja Rod Evansin ja basisti Nick Simperin erottamiseen yhtyeestä. Evansin ääni sopii levyn balladeille, mutta raskaammat kappaleet jäävät kaipaamaan jotain. Simperkin soittaa taitavasti, mutta ainakin minä jään kaipaamaan hieman omaperäisempää ja railakkaampaa otetta.

Levyn avausraita Chasing Shadows on Ian Paicen näytösnumero, joka lepääkin lähes täysin Paicen monipuolisen soiton varassa. Blind on Jon Lordin melko mitäänsanomaton sävellys, jolla hän soittaa cembaloa. Levyn ainoa lainakappale Lalena on kaunis balladi, jolle Paice, Lord ja Blackmore luovat miellyttävän jazzahtavan tunnelman. Fault Line, levyn ainoa epämääräinen intro olisi saanut jäädä pois levyltä – samanlaisen ideattoman instrumentaalin Pink Floyd olisi tehnyt vasemmalla kädellä huononakin päivänä. Kaiken lisäksi se ei sovi ollenkaan The Painterin kaltaisen suoran rockin alkuun.

Alkuperäisen vinyylin kakkospuoli onkin parempi kokonaisuus. Why Didn’t Rosemary? päästää Blackmoren vihdoinkin vauhtiin, ja painostavalla The Bird Has Flownilla Jon Lord soittaa soolon joka tuntuu kuvaavan levyn kansikuvan tunnelmia musiikin keinoin. Levyn päättävä 12-minuuttinen April on kolmiosainen teos, joka alkaa Blackmoren ja Lordin soitolla, vaihtuu perinteisin orkesterisoittimin soitetuksi ja lopulta koko yhtyeen esittämäksi kappaleeksi. Kappale on jokseenkin hämmentävä, mutta tulevan Concerton tietäen looginen päätös yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon uralle. Samaa voi ehkä sanoa myös koko albumista.

- Heikki Heino -




In Rock (Harvest 1970)

Kun In Rock ilmestyi kesällä -70, tietoni DP:stä oli melkoisen vajavaisia. Kaverini, joka oli enemmän perillä sen ajan rockjutuista, kertoili DP:n biiseistä ja hyräili usein mm. Black Nightin riffiä. Sehän tarttui vähitellen minuunkin. Lainattiin vanhemmilta matkaradiota, josta kuunneltiin niitä paria rockohjelmaa joita viikon aikana tuli. Toisinaan onnistuimme pongaamaan suosikkibändimme biisejä, kylmät väreet tuntuivat silloin selkäpiissä, niin vakuuttavalta ne kuulostivat. Isän hankittua minulle pienen magnetofonin alkoi c-kasettien hankinta. Viides äänite oli sitten tämä IN ROCK !! Se tilattiin vastaperustetusta Epesistä Tampereelta nääs. Odotus taisi olla kuukauden luokkaa.Jostain syystä kasetin puolet oli merkitty toisinpäin kun lp:llä. Siksi opin kuuntelemaan sen nurinkurisesti.

Kokoonpano oli se klassinen mk 2:
  • Ritchie Blackmore kitara
  • Ian Gillan laulu
  • Roger Glover basso
  • Jon Lord urut
  • Ian Paice rummut
Minulle aloitus oli siis Flight Of The Rat, joka iski ytimiin heti ensi kuulemalla. Rummutus on tiukkaa ja voi hyvin kuvitella miltä herra Paice näytti heiluessaan pönttöjensä takana. Ritchien yksinkertainen riffi tempaa mukaansa, tempo ei lopu kesken. Seassa on voimalliset kitara- ja urkusoolot. Gillanin ääni oli näihin aikoihin parhaimmillaan. Livenä kappaletta ei ole kuultu, ei ainakaan virallisesti. Into The Fire tuntui aluksi vaisulta, livelevyillä tästä löytyy verevämpiä versioita. Viime se on vuosina toiminut estraadilla Fireball-biisin lopetuksena.Living Wreckin rumpalipoika aloittaa kaiutettuine rumpuineen ja kaappaa muut mukaansa. Jon Lordin hammondit parkaisevat vihaisen kissan tavoin, samaa eläintä muistuttavat myös itarasoolot. Livetilanteista unohtunut upea teos. Hard Lovin´Man pompottaa bändin vauhtiin. Gillanin ääni nousee helpon oloisesti korkealle. Jamihenkiset kitara- ja urkusoolot lisäävät kierroksia. Herra laulajan äänestä on kasvanut yksi "instrumentti", joka istuu tähän joukkioon kuin "naula lautaan".

Puolen vaihto. Ensin kuin luodit vinkuisi, uruilla venytetään "kuminauha",päästetään irti, Speed King. Rock & Roll, Ianin ääni vinkuu, vonkuu pysyy kuitenkin kuosissaan, loppuun likaiset naurut. Ritchien kitara on erittäin jäntevänä ja vie kappaletta eteenpäin. Kitaramerkki oli tuolloin vielä Gibson. Bloodsucker on rokkipala joka herra Morsen myötä löysi tiensä taasen lavakuvioihin. Levytettiinkin uusiksi Abandon-levylle vuonna -98. Se oli lyhyt rypistys.

Sitten ...CHILD IN TIME, joka ei aikanaan auennut nuorelle pojalle, tuntui jopa pitkäveteiseltä. Nykyään kuul- Tuna se on levyn kohokohta, Gillanin äänen taidonnäyte.Siihen laulusuoritukseen ei voi lisätä eikä poistaa mitään. Biisissä on tunnelmien vaihtelua – noustaan mäkeä ylös, raivotaan mäen päällä ja lasketaan pirusti alas ja sama uusiksi. Lopussa raivotaan sekona...hetki hiljaisuutta...waaauuu...upeeta. Tätä voi kuunnella uudelleen kyllästymättä.

Nämä olivat alkuperäiset In Rock biisit.Jossain ulkomaan painoksissa oli lisänä Black Night, joka on minulle SE DP klassikko. Black Night kuuluu automaatisesti tälle levylle. Mielestäni se on jopa parempi kappale kuin Smoke On The Water. Levy oli myös eka rock-rymistys Gillanin ja Gloverin kera. Levyn pystyy kuuntelemaan vieläkin yht´kyytiä. Hohhoijaa hetkiä ei juuri ole.

Anniversary Edition versiolle (ilmestyi cd ja lp:nä -95) on kerätty pois jätettyjä paloja ja nauhan pätkiä eri äänityssessioista.Black Night itseoikeutetusti ensin, Speed Kingin pianoversio, tuntuu levyversion jälkeen turhan kevyeltä. Cry Freen rokkirynkytys on aivan kuin lämmiteltäisiin, että päästäisiin oikeasti soittamaan, fiilis on kohdallaan. Jam Stew on maukkaampi jami-irroittelu. Roger Glover on käsitellyt uusiksi Flight Of The Ratin,Speed Kingin ja Black Nightin josta käsien läpsytykset on poistettu.Kokonaisuutena levy on huima nuorten miesten energialataus josta haistoi vielä 60-luvun soundeja ja tunteen että tämä ei jää tähän ja eihän se jäänyt. Remasterointi on onnistunut nostamaan musiikin esiin pilaamatta soundeja.Turhaan tämä ei ole rock-klassikko.



Anniversary Edition versio 10-/10

- Veli Heinävaara -




Fireball (EMI 1971)

Myös Deep Purple on päässyt kokemaan ne paineet, joita menestyslevyn seuraajan tekemisestä aiheutuvat. In Rockin menestyksen myötä yhtyeen jo valmiiksi hurja keikkatahti vain kiihtyi, ja merkkejä ylirasituksesta alkoi näkyä. Myös Jon Lordin tilaustyö Gemini Suite imi ainakin urkurin energiaa. Ahkeran keikkailun ohessa ei uuden materiaalin tekemiseen ollut aikaa, joten kun purppuraviisikon oli lopulta aika mennä studioon ei valmiita kappaleita ollut ensimmäistäkään. Studiolla jouduttiin käymään huomattavasti suunniteltua useampaan otteeseen.

Huonoista lähtöasetelmista huolimatta Fireball on yksi Deep Purplen onnistuneimmista albumeista. Sen lievään väheksymiseen on helppo löytää useita syitä. Ensiksikin se valmistui In Rockin ja Machine Headin välissä, eikä se ole aivan niin yhtenäinen kokonaisuus kuin em. albumit, vaikka se antaakin yhtyeestä monipuolisemman kuvan. Toiseksi levyn kappaleita ei aikoinaan juuri soitettu keikoilla. Ja kolmanneksi siltä ei myöskään löydy Child In Timen tai Smoke On The Waterin kaltaista ”hittiä”. Näistä ”puutteista” huolimatta se oli yhtyeen ensimmäinen listaykkönen kotimaassaan.

1970-luvun progressiivisen rockin ystävänä olen aina pitänyt Fireballista. Etenkin albumin kakkospuoli on hieno sekoitus erilaisia tyylejä ja tunnelmia. Foolsia kuunnellessa on vaikea uskoa, että kappaleen soolo on uusien ideoiden puutteen vuoksi ”vain” Blackmoren keikoilla harrastaman improvisoinnin toisinto. Ja ajatelkoot muut mitä hyvänsä, minusta No One Camen lopussa oleva takaperin äänitetty pianonpimputus on riemastuttava idea.

Vuonna 1996 julkaistulla Fireballin 25-vuotisjuhlapainoksella olevat bonuskappaleet kertovat huimassa vireessä olevasta yhtyeestä. Se, että Freedomin tasoinen reipas ralli jätettiin aikoinaan julkaisematta on käsittämätöntä. Löytyy sieltä tosin se sessioiden toinenkin ääripää: Blackmore ja Lord soittamassa Moskovan valoja… Ideantynkää uusia kappaleita varten ei aina tuntunut löytyvän.

Nykyään, yli kolmekymmentä vuotta albumin ilmestymisen jälkeen Fireballia on helppo pitää mestariteoksena. Deep Purple ei jämähtänyt toistamaan In Rockin mukaista menestyskaavaa, vaan siirtyi uskaliaasti uusille alueille. Ja yhtyeelle itselleen levy oli varmasti tärkeä, sillä se osoitti kiistatta heidän pystyvän työskentelemään myös kovan paineen alla.

- Heikki Heino -




Machinehead (Purple Records 1972)

”We all came down to Montreaux…”

Machine Head on Deep Purplen tunnetuin albumi. Kuuntele se, jos et tiedä miksi. Etsi mieluiten käsiisi remasteroitu tuplaversio. Siitä voit kuunnella myös Roger Gloverin uudelleenmiksaaman version koko albumista. Siitä kuulee paremmin pieniä yksityiskohtia – melkein kuin pääsisit katselemaan taideteosta, jonka pinnasta restauroijat ovat puhdistaneet vuosisatojen lian ja joka nyt hehkuu samoissa väreissä kuin valmistumisaikanaan.

Deep Purple äänitti Montreaux’ssa myös mainion Burn-albumin. Pitäisiköhän jonkun vihjaista, että siellä voisi äänittää seuraavankin levyn?

Pisteet 10/10

- Heikki Heino -




Who Do We Think We Are (Purple Records 1973)

Tämän levyn historiikista on ihan turha kirjoittaa yhtään mitään. Kaikki voivat lukea Roger Gloverin kirjoittamat muistelmat levyn vihkosta. Hän kuitenkin tietää kaiken meitä muita paremmin. Sen tästä levystä kuitenkin voi sanoa, että niin hassulta kuin se voi tuntuakin, tämä on Deep Purple –levy, jota olen odottanut kaikkein kauimmin. Voi olla, että nykyään remasteroidun Live in London tupla -CD:n odottaminen ajaa jo ohi. Joka tapauksessa tämä Who Do We think We Aren 25 -vuotisjuhlapainos myöhästyi vaatimattomat kaksi vuotta. Levy ilmestyi vuonna 2000.

Minä odotin tätä CD:tä, kuin uutta Deep Purple -levyä. Minulla oli levy aiemmin vain kasettina, voiko noin sanoa? Kasetin toisella puolella on Machine Head, joten WDWTWA -puoli jäi jostain syystä vähemmälle huomiolle. Uusi WDWTWA muutti tuon seikan. Olin löytänyt uuden suosikki Deep Purple MK II -levyn. Jotenkin WDWTWA:n piruilevat ja sarkastiset tekstit toimivat minun mielenlaadulleni paremmin, kuin Machine Headin kiltit tarinat.

Olkaa mitä mieltä vaan, tämä levy on Deep Purple MK II:n vahvin kokonaisuus. Sillä ei ole mitään selkeää huippukohtaa, muttei myöskään mitään rimanalituksia. Kun kuuntelen vanhaa Deep Purplea, laitan Who Do We Think We Aren soimaan, otan lasin viskiä ja kuvittelen kuinka Mary Whitehousea otti pattiin, kun hän kuuli ensimmäisen kerran Mary Longin. Tai kuinka Ian Gillan hihitteli itsekseen kirjoittaessaan Smooth Danceria. Voiko tätä levyä parempaa terapiaa ollakaan? Suosittelen kokeilemaan, tämä levy poistaa stressin ja muut luulovaivat.

Jotta rahoilleen saisi parasta mahdollista vastinetta, kannattaa tästäkin levystä hankkia remasteroitu versio. Remasteroinnin jälkeen levy kuulostaa huomattavasti raikkaammalta kuin vanhalta kasetilta kuunneltuna. Mikä tärkeintä, CD:llä on bonus -kappaleita peräti seitsemän (yli 11 minuuttia kestävä First Day Jam on aarre!) ja Roger Gloverin teksti on lähes levyn musiikkia parempaa viihdettä.

4/5

- Tero Honkasalo -




Burn (1974)

Ritchie Blackmore
Lead Guitar
David Coverdale
Vocals
Glenn Hughes
Bass guitar/Vocals
Jon Lord
Keyboards
Ian Paice
Drums
Tuottaja
Deep Purple
Äänitys
Martin Birch
    A -puoli:
  • Burn (Blackmore/Lord/Paice/Coverdale)
  • Might Just Take Your Life (Blackmore/Lord/Paice/Coverdale)
  • Lay Down Stay Down (Blackmore/Lord/Paice/Coverdale)
  • Sail Away (Blackmore/Coverdale)

    B-puoli:
  • You Fool No One (Blackmore/Lord/Paice/Coverdale)
  • What's Going On Here (Blackmore/Lord/Paice/Coverdale)
  • Mistreated (Blackmore/Coverdale)
  • ”A” 200 (Blackmore/Lord/Paice/)
Marraskuussa 1973 Montreuxissa äänitetty levy on ensimmäinen MK III -levytys. Mukana ovat siis David Coverdale ja Glenn Hughes, ensin mainittu herra isoissa ympyröissä ensimmäistä kertaa. GH oli ehtinyt jo levyttää ja keikkailla Trapezen kanssa ennen liittymistään Purpleen.

Olen hankkinut tämän levyn joskus 80 -luvun alkupuolella – en tietenkään muista tarkemmin koska, mutta se on ollut sitä aikaa kun Purple on kolahtanut ekan kerran ja lujaa... Yritinkin nyt parikymmentä vuotta myöhemmin funtsia mikä BURNissa silloin viehätti, sillä vinyylin rutinoista päätellen sitä on tullut ahkerasti levarissa veivattua. Ehkä se on ollut (jo silloin) kokonaisuus, siis taitavat soittajat ja hyvät biisit... Kun sitten tilaisuus arvostelun kirjoittamiseen tuli ja arpa vielä napsahti kohdalle, niin yritänkin nyt kaivaa vähän biisi biisiltä syvemmältä sielusta mieltymyksen syitä tähän levyyn.

Loistava aloituskappale: Burn. Sen riffiin (paras kännykän soittoääni muuten...) syttyy aina ja kun biisi sitten jyrähtää kunnolla käyntiin – vau! Rumpalina tietenkin tulee kuunneltua Ian Paicen soittoa eikä voi muuta kuin hattua nostaa siitä draivista joka on aistittavissa. Ja laulut, nehän tietenkin toimivat! Stemmat ja vuorottelut näiltä miehiltä sujuivat, kuunnelkaa vaikka joka biisiä tällä levyllä. Paitsi tietenkin Mistreatedia, jonka DC laulaa yksin. Se on mulle ollut aina ykkösenä ”power-blues” osastolla. Ja vaikka en ole mikään kitarasankarien ja RB:n ykkösfani, täytyy myöntää että tässä biisissä kitarajutut ovat aika makeita eli ne ovat biisien hengen mukaisia.

Nuo kaksi edellä mainittua biisiä nostan kärkikaksikkoon kovasta kokonaisuudesta, myös instrumentaali ”A”200 lievine Ravel/Bolero -vaikutteineen toimii. Might Just Take Your Life; hieno Hammond -intro, hienosti rullaava biisi. Lay Down, Stay Down; vähän enemmän koukkuja, rumpalina viehättää IP:n fillit. Sail Away; jälleen hienosti rullaava, vähän surumielinen biisi, blues? You Fool No One; lehmänkellokomppi! Stemmalaulua, hyvät koukut sooloon mentäessä. What's Going On Here; shuffle, kapakkapianoa, jostain syystä tääkin biisi saa hyvälle tuulelle…

Kaiken kaikkiaan loistava aloitus MK III:lta! Toimii aina – saas nähdä saadaanko toivottuun remasteriin jotain ekstraa?

21.1.2004

- Jari W. -


DEEP PURPLE MK 3:N NOUSU JA TUHO

Vuosi 2004 on alkanut Deep Purple Mk 3:n fanien kannalta upeasti. Vajaat kaksi vuotta yhdessä olleen kokoonpanon viimeinen tango keikka Pariisissa on julkaistu kokonaisuudessaan ja ensimmäinen studioalbumi on tulossa remasteroituna versiona kauppoihin. Burnin julkaisusta onkin kulunut jo 30 vuotta, eli olihan se jo aikakin!

Kesällä 1973 Deep Purple oli hajoamisen partaalla keikkuva väsynyt yhtye. Managerit saivat suostuteltua yhtyeen jatkamaan uudella kokoonpanolla, jonka täydensivät Trapezen laulava basisti Glenn Hughes ja entuudestaan tuntematon laulaja David Coverdale. Tässä yhteydessä Ritchie Blackmoresta tuli yhtyeen musiikillinen johtohahmo, ja miehen kiinnostus Freen bluesvaikutteiseen rockiin on selvästi kuultavissa Burn-albumilla. Itse asiassa Freen laulaja Paul Rodgersia kosiskeltiinkin Purpleen, mutta mies kieltäytyi kunniasta.

Deep Purple harjoitteli muutaman kuukauden ajan Clearwellin linnassa, mutta itse albumi äänitettiin Sveitsissä Montreaux’ssa. Burn on kyllä hyvä levy, mutta sillä ei ole vielä samanlaista keikkailun tuomaa varmuutta kuin edellisen kokoonpanon levyillä. Keikkasettiin otetut kappaleet Burn, Might Just Take Your Life, Lay Down, Stay Down, You Fool No One ja Mistreated ovat liveversioina huomattavasti onnistuneempia.

- Heikki Heino -




Stormbringer (1974)

Ritchie Blackmore
Lead Guitar
David Coverdale
Vocals
Glenn Hughes
Bass guitar/Vocals
Jon Lord
Keyboards
Ian Paice
Drums
    Biisit:
  • Stormbringer
  • Love Don´t Mean a Thing
  • Holy Man
  • Hold On
  • Lady Double Dealer
  • You Can´t Do It Right
  • High Ball Shooter
  • The Gypsy
  • Soldier of Fortune
Taustaa: Deep Purple meni Mk III -kokoonpanolla studioon, yhden yhteisen levyn (BURN 1974, äänitetty 1973) ja kovan kiertuerupeaman jälkeen, tekemään tätä levyä. Väitetään, että Ritchie ei ollut kovin kiinnostunut levyn teosta/bändistä tuohon aikaan ja että se olisi vaikuttanut soittosuoritukseen.

Levy: Levyn jokaisella kappaleella kuullaan kuitenkin kitaraa eikä se mielestäni kuulosta ollenkaan huonolta. Itse asiassa kitara kuulostaa osalta bändiä niin kuin olla pitää. Soolot ja biisien pituudet on pidetty sopivan pituisina ja paketti on kaikessa rentoudessaan jämäkkä. Tämä levy on varmaan vieläkin Deep Purplen melodisin levy, mikä vaikuttaa myös soundiin. Levy oli varmaan pettymys silloisen heavy metallin ystäville ja In Rock osastoa tämä levy ei ole. Funk ja soul vaikutteet tulevat selvästi Glenn Hughesilta ja Blues David Coverdalelta. Levyn kappaleet on laulettu puoliksi Glennin ja Davidin kesken ja molemmilla on yksi oma, yksin laulettu kappale.

Biisit: Stormbringer on levyn tunnetuin biisi ja vahva Mk III:n edustaja. Levyn jykevin soitto, mutta ei nopein. Hyvää jatkoa Burnille ja sopii hyvin kokoelmille. Enemmän kun kuuntelee levyä, niin sieltä nousee takaa vielä haastajia tälle…kitarasoolo tässäkin Burnimäisesti päällekkäin eri soundeilla. Love Don´t Mean a Thing… Kappaleen nimi olisi voinut olla Money. Siitä meinaan jauhetaan koko biisin läpi. Hyvä nousu ennen kertosäettä musiikillisesti, mutta sanoitukset ja muu letkeys levyn heikointa antia. David pelastaa paljon. Holy Man on Glennin laulama. Kirjoittamassa on ollut mukana Coverdale ja Lord. Glenn on parhaimmillaan ”suorilla osuuksilla” mutta ”mäissä” tulee hankaluuksia, tai siis ei sovi arvostelijan tyylimakuun …muuhun biisiin nähden rauhallinen kitarasoolo. Melkeinpä parasta Glenniä, mitä olen kuullut. Hold On, toinen biisi, jolla Blackmore ei ole mukana kirjoittamassa, mutta sooloilee kepeästi Lordin kera ja kappale rullaa kohtalaisesti. Kuulisinpa tämän livenä. Sneikkimäiset sanat… Lady Double Dealer on levyn toinen rock osaston biisi. Nopeampi kuin nimikappale ja on lähempänä asenteeltaan Burniä. Ritchie soittaa monipuolisesti Lordin kanssa taustalla. Mukavaa kuunneltavaa... You Can´t Do It Right. Tämä on kohtalainen kappale, jonka huonoiten toimiva osuus on kertosäe. Harvinaista sinänsä ja hieman häiritsevää. Tyyliltään hieman funky. High Ball Shooter. Kappale on levyn nopeaa osastoa. Ritchie osoittaa olevansa pelissä mukana. Rummutus on Paicea parhaimmillaan (hän on hyvä koko levyn) ja Lord soittaa soolon Ritchien komppaamana. Kuunnelkaa tämä kappale huolella joskus. Olisin toivonut tämän kokonaan Davidin laulamana. The Gypsy on Blues-soul -biisi yhdessä Glennin ja Davidin laulamana. Lyhyet sanoitukset. Loppuosa kappaleesta on soittelua positiivisessa mielessä. Koko bändi on osallistunut kappaleen tekemiseen. Tämä on rauhallinen kappale. Lämmittelynä (jäähdyttelynä) seuraavalle biisille… Soldier of Fortune on myös hyvin tunnettu kappale tältä levyltä. Hidas, melankolinen ja kaunis Blackmoren ja Coverdalen kirjoittama kappale.

Niin kuin alussa sanoin, heavy -metal ei kuvaa tätä levyä. Levy on kuitenkin kokonaisuutena tasapainoinen ja laadukas. Sanoitukset miellyttävät, Mk II:n tuotantoa enemmän ja tässä on uskallettu soittaa myös hiljaa ja melodisesti. Tämä on myös levyn heikkous, kun ottaa tekijät huomioon ja heavy -nälkään onkin kuunneltava joku muu levy pojilta. Livenä biiseihin on saatu sitä energiaa, jota tätä levyä tehdessä on ehkä säästelty. Levyn parhaat kappaleet on kaikki Blackmoren ja Coverdalen käsialaa: Stormbringer, Lady Double Dealer ja Soldier of Fortune. Harmi, että se jäi tähän. Seuraavalla Deep Purple levyllä kitaraa soitti Tommy Bolin, mutta se onkin toinen tarina…

Arvosana 8½/10



- Mika Sironen -


Levyn avaava nimikappale on jyräävyydessään yksi Purplen rankimmista. Coverdalen teksti on mitä on, mutta menee kappaleen henkeen kuin viina päähän ja jalkoihin. Blackmore loihtii itämaista tunnelmaa sooloonsa. Tuota samaa fiilistä kuultiin myöhemmin usealla Rainbow- kappaleella.

Love Don't Mean A Thing on koko bändin käsialaa. Tuo on harvinaista tällä levyllä. Sen verran maukasta on taas Blackmoren soittelu, että tuskin Coverdalen Wonder- ja Hughesin Winwood-vaikutteet haittasivat ainakaan kovasti. Coverdalen ääni soi muuten aivan loistavasti! Tämä on ehdottomasti yksi hänen hienoimmista laulusuorituksistaan, erilainen.

Olette mitä mieltä tahansa Glennin Holy Manista, mutta taas Blackmore osoittaa olevansa melkoinen tyylitaituri. Jon Lord täyttää kappaleen taustan hienotunteisesti.

Hold On:n tekijöistä Blackmore puuttuu. Coverdale laulaa hieman peruna suussa ja Glenn tuuttaa omat osuutensa hieman nenäänsä, mutta yhdessä nuo äänet soivat aivan upeasti! Lordin ja Paicen soitto on rentoudessaan vaivattoman kuuloista. Kappaleen kliimaksi saavutetaan jälleen Blackmoren (ja Lordin) varsin pitkän soolon aikana.

Lady Double Dealer on sitä vanhakantaista hevirokkia jota MK II soitti.

You Can't Do It Right alkaa näppärällä basso- ja rumpuiloittelulla jonka päälle Coverdale laulaa säkeen ja sitten Hughes yhtyy lauluun kertosäkeessä. Sitten on Glennin säkeen vuoro. Jon Lord päräyttelee syntetisaattorista mielenkiintoisia ääniä. Tyypillinen MK III - kappaleko tämä siis on? Ei aivan, siitä puuttuu Blackmoren soolo.

High Ball Shooter lienee kieli poskessa kirjoitettu, mutta riffiä Blackmore soitti jo vuoden 1974 kevätkiertueella. Rokkaavuudessaan kappale on aivan MK II tavaraa, ainoastaan ilmavammin toteutettuna. Lordin piano keventää tunnelmaa kummasti. Jos siellä taustalla huokailisi Hammond, tämä kipale olisi oikeasti liian heavy.

The Gypsy ja Soldier of Fortune ovat mielestäni molemmat Blackmore- kappaleita, vaikka ensimmäisen kreditit menevätkin koko bändille. Soldier on tietenkin Blackmore/Coverdale -parin tekele. Molemmissa kappaleissa on mukana sellainen määrä surua, että niistä tulee väkisinkin raskaita eli heviä nekin ovat.

Kun ynnää Stormbringerin plussat ja miinukset, huomaa ettei tämä aivan täydellinen levy ole, muttei todellakaan mikään floppi tai välityö. Vaikka se ehkä moiseksi olikin tarkoitettu.

Se, että Blackmore lähti bändistä tämän levyn kiertueen jälkeen, johtui mielestäni siitä - huom! tämä on täysin omaa spekulaatiotani - että hän huomasi olevansa kitaristina siinä vaiheessa että hän ei enää omaksunut uusia asioita - asioita joita David ja varsinkin Glenn toivat bändiin. Blackmorehan jatkoi Rainbowssa dinosaurushevin tekemistä...Deep Purple sen sijaan jatkoi jo MK I:n aikaan alkanutta kehitystään yhä monipuolisemmaksi orkesteriksi.

Pisteet 8 / 10 -Tero Honkasalo-




Come Taste the Band (1975)

Sain teoksen käsiini ensimmäisen kerran jokunen vuosi julkaisun jälkeen kasettina. Olin aloittelemassa opiskeluja ja rahahanat olivat auenneet sen verran, että oli mahdollisuus alkaa hankkia jossain määrin musiikkia. Kasetti löytyi Lahden Foto-Abellan musiikkiosaston halpamyyntikorista. Halpamyyntikoreista olen sittemmin hankkinut paljonkin musiikkia, enimmäkseen kasetteja automatkoja varten. Teos on sikäli hieman poikkeava Deep Purplen muista levytyksistä, että se on aivan oman kuuloinen eikä oikein kuulosta miltään aiemmalta levytykseltä. Myöhemmin kavereiden kanssa Deep Purplen musiikista väitellessä muut eivät oikein pidä tätä levyä edes Deep Purplen levytyksenä. Olen hankkinut teoksen ensin lp:nä, sekä kun se julkaistiin cd:nä, myöskin sen. Levyversiossa on oma viehätyksensä kansien paremmuuden suhteen, mutta cd on käyttöystävällisempi. Alkuaikoina en kiinnittänyt huomiota eri solisteihin, musiikki oli sellainen kokonaisvaltainen juttu, etten purkanut biisejä osiin ”kuka tekee niissä mitäkin” -tyyliin.

Sitten levyyn:

Levyllähän soittavat seuraavat artistit. David Coverdale laulu, Glenn Hughes basso/laulu, Tommy Bolin kitara, Ian Paice rummut sekä Jon Lord urut.

Levy äänitettiin 3.8 – 1.9.1975 Musiclandin Studiolla Mynchenissä. Biisien tekijäluetteloa katsoessa huomaa sen, kuinka paljon Tommy Bolin oli tekemässä musiikkia.

Comin´ Home: Bolin/Coverdale/Paice
Biisi on eräs Deep Purplen parhaimpia. Kitarat vonkuvat ja aivan erilailla kuin Blackmorella. Onneksi Bolin oli varma otteistaan eikä alkanut matkia ketään. Coverdalella oli ääni kunnossa. Kerta kaikkiaan loistava biisi. Harmi kun ei voi keikalla kuulla sitä enää.

Lady Luck: Cook/Coverdale
Hyvä jatko edelliselle. Bolinin kaverin säveltämä. Sopivan mittainen. Coverdale äänessä.

Gettin´ Tighter: Bolin/Hughes
Hughesin laulama, ääni kunnossa pehmeämpänä kuin nykyisin. Kitarat hyvin esillä. Funkyä väliin ja muutama kiljahdus. Jälleen loistava biisi. Feidattu loppu....

Dealer: Bolin/Coverdale
Coverdalen laulama, laulussa jo tuttua tulevaa Whitesnakea. Bolin heittää väliin omaa herkkää lauluaan, sopii hyvin. Kitarasoolossa tutut Bolinin kuviot. Feidaus lopuksi, soittohan olisi jatkunut loputtomiin.

I Need Love: Bolin/Coverdale
Coverdale laulaa. Tuntuu kuin bändin muut vaan tekisivät taustoja Davidille, niin päällä on laulu. Kitarassa hyviä rauhallisia kuvioita. Joku naislaulajakin taustalla. Jammailusoolossa tutut Bolinin kikat. Taas loppuu loppuhäivytykseen.

Drifter: Bolin/Coverdale
Alussa kitaroita enemmän kuin soittajia. Coverdalen ääni jyllää taas. Jälleen hyvin tehty biisi. Kyllä on ollut tekijöillä näkemystä biisin kulusta. Vai tuottajako sen tekee? Rauhallista hard rockia. Hieno hiljainen kohta ja siinä kitarat soivat kuin enkelin soittamana. :-) Kunnollinen lopetus.

Love Child: Bolin/Coverdale
Kitarat ja urut –aloitus. Hyvää jatkoa edellisille, eipä ole täytebiisejä tällä levyllä. Coverdalen laulamana mennään eteenpäin. Kiva urkusoolo välissä, en ole kuullut moista soundia muulloin. Ei nyt ihan Bachia, mutta sopiva tähän biisiin. Kunnon lopetus.

  1. This Time Around: Hughes/Lord/Bolin
  2. Loistava Hughesin laulama biisi. Tässä biisissä on laulu kunnossa. Sävel on myöskin aivan loistava. Tällaisia ei enää tehdä! Kokonaisuus pianonsoittoineen ja urkuineen on kohdallaan. Hyvä sovitus, ei liian paljon tavaraa mukana.
  3. Owed To ”G”:
  4. Ja biisihän jatkuu instrumentaalina Bolinin sooloiluna komppiryhmän avustuksella. Hyvällä tyylitajulla tehty sooloilu. Tällaista haluaa kuulla keikallakin!!!
    Kerta kaikkiaan hyvä yhdistelmä. Kumpikin osa kuuluvat saumattomasti yhteen.
You Keep On Moving: Coverdale/Hughes
Biisi alkaa varovasti bassottelulla ja kitaratkin antavat kuulua itsestään. Hughesin laulamana Coverdalen avustamana. Hyvä kimppa. Kitarat ilmoittelevat itsestään hienovaraisesti. Urut tulevat myöskin esiin omalla paikallaan. Taas hyvä sovitus. Coverdalekin laulaa oman osuutensa hyvin. Missä on tällaisten biisien tekijät nykyisin? Levylle loistava loppu, josta jää hyvä tunne:

Kyseessä on mielestäni Deep Purplen paras albumikokonaisuus ellei aivan paras. Kokoonpano oli saanut uutta potkua Bolinin tulolla. Bolinilla sekä muillakin kundeilla oli hyvä biisintekovire päällä ja ellei silloin yleisenä ollut huumeidenkäyttö olisi lopettanut Bolinin elämää vain 25 vuotiaana, niin kokoonpano olisi tehnyt vielä monta hyvää levyä. Hughes sai myöhemmin lopulta aineiden käytön pois ja keikkailee vieläkin aktiivisesti, tekee omaa musiikkiaan sekä on mukana monilla julkaisuilla vierailijana. Coverdale jatkoi Whitesnakensa kanssa menestyksekkäästi. Lord ja Paice olivat myöskin mukana bändin hajoamisen jälkeen monissa kokoonpanoissa. Bändissä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, jos vain he olisivat saaneet jatkaa. Come Taste The Band on niin erilainen levy kuin muut aikaisemmat julkaisut, että sitä voi kuunnella joko Purplen musiikkina, Coverdalen musiikkina, Bolinin musiikkina tai vain loistavana musiikkina ilman yhtyettä. Aika ei ole päässyt nakertamaan tätä levyä ja jos vain joskus remasteroitu tulee....tai toivottavasti ei tule. Tämä levy on täydellinen ilman bonusbiisejä tai paremmin sanottuna täytebiisejä. Joskus albumit pitää saada soittaa sellaisina kuin ne on alunperin tarkoitettukin. Deep Purplen tuotannossa levy on jäänyt aivan paitsioon valitessa eri kokoelmille kappaleita.

- Jari Kaikkonen - 17.12.2003




Perfect Strangers (Polydor 1984)

Vuoden 1976 hajoamisen jälkeen huhuttiin jatkuvasti Deep Purplen comebackista. 80-luvun alkupuolella kaikilla Deep Purplen Mark 2- ja 3-kokoonpanoissa soittaneilla oli kertynyt menestystä omilla tahoillaan niin paljon, että reunion näytti vain kaukaiselta haaveelta. Kuitenkin vuoden 1984 alkupuolella legendaarisin Deep Purple -kokoonpano - Blackmore, Gillan, Glover, Lord ja Paice - teki monien unelmista totta, kun se päätti kokeilla toistamiseen yhdessä soittamista.

Alusta asti oli selvää, että he lähtisivät tekemään uutta materiaalia, eivätkä jäisi vain vanhoja kappaleita soittavaksi dinosaurukseksi. Yhtye vetäytyikin ulkomaailmalta rauhaan tekemään ja levyttämään uusia kappaleita. Näin syntyi comeback-levy Perfect Strangers, joka ilmestyi vuoden 1984 loppupuolella.

Perfect Strangers edustaa jatkuvuutta Deep Purplen Mark 2 -kokoonpanon 70-luvun klassikoista. Levyltä löytyy samoja elementtejä, joilla yhtye nousi 70-luvun alussa hard/heavyrockin suurimpien nimien joukkoon.

Levyn ehdottomia klassikoita ovat livenäkin edelleen mukana olevat Knocking at Your Backdoor ja nimikappale Perfect Strangers. Knocking at Your Backdoor jatkaa perinteistä Deep Purplen traditiota: mieleen jäävä riffi, pitkät soolo-osuudet, loistava yhteensoitto - ja mitään sanomaton sanoitus. Kappale avaa levyn ja on sinänsä loistava, ehdoton klassikko.

Perfect Strangers -kappale alkaa jykevällä urkuintrolla. Kappaleen sanoitus kuvaa varmasti hyvin yhtyeen silloisia tunnelmia: loistavia muusikoita, joiden pitäisi löytää taas toisensa. Erityisesti kappaleessa korostuu Jon Lordin mestarillinen urkutyöskentely. Keikoilla Perfect Strangers on saanut improvisoinnin kautta uusia piirteitä, mutta alkuperäinen albumiversiokin on yhtyeen parhaimmistoa.

Näiden tunnetuimpien kappaleiden lisäksi levyllä on muutamia todellisia helmiä, joita ei ole juurikaan keikoilla kuultu viime vuosina. Nobody's Home on erinomainen hard rock -kappale, jossa nousee esille erityisesti hyvin kulkeva riffi ja Ian Paicen rooli rummuissa. Gypsy's Kiss on kappale, jossa on erittäin hyvä Ritchie Blackmoren ja Jon Lordin soolo-osuus. Tämä kappale on yksi omia suosikkejani Deep Purplen pitkältä uralta. Myös kappaleessa Mean Streak Blackmoren kitaratyöskentely on erittäin onnistunutta.

Levyltä on aistittavissa myös jatkuvuutta yhtyeen jäsenten edeltävien yhtyeiden kappaleista. Under the Gun tuo mieleen Gillan-yhtyeen ja slovari Wasted Sunsets olisi hieman kevyempänä sovituksena voinut olla myös Rainbown kappale. Wasted Sunsets soi melko tiuhaan levyn ilmestymisen aikaan silloisissa diskoissa loppuillan hitaana.

Jos levyltä haetaan täytebiisejä, niin Hungry Daze lienee sellainen. Kappale tuntuu olevan enemmänkin terapiabiisi yhtyeelle itselleen. Alkuperäiseltä vinyylilevyltä jäi pois aikanaan Not Responsible ja instrumentaali Son of Alerik. Näistä ensimmäinen on varsin kelvollinen revitys ja jälkimmäinen taas jatkaa yhtyeen instrumentaaliperinnettä.

Levy on kokonaisuudessa erittäin tasainen ja hyvä. Kolmikko Blackmore, Glover ja Gillan työsti eniten kappaleita. Soundillisesti levy on onnistunut, ja se korostaa viisikon hyvää soitto- ja lauluvirettä. Levyltä on aistittavissa yhdessä soittamisen riemu. Erityisesti soolot ovat nautittavaa kuunneltavaa.

Perfect Strangersin tekeminen on ollut yksi Deep Purplen haasteellisimmista levytyssessioista. Takaraivossa painoi varmasti onnistumisen paineet, koska comeback oli erittäin tarkan seurannan alla heidän aikaisemman menestyksensä vuoksi. Roger Glover on myöhemmin sanonut, että levy oli riittävän hyvä comeback-levyksi, muttei sinänsä mikään klassikko. Minusta levyn voi kuitenkin nostaa täysin klassikkojen joukkoon aina kannen logoa myöten.

- Lauri Kivistö -




House of Blue Light (PolyGram 1987)

Deep Purplella oli takanaan loistavasti mennyt Australian kiertue, upeasti mennyt Euroopan kiertue, heikompi Euroopan kiertue ja huikea Yhdysvaltain kiertue, kun sen piti vuonna 1987 mennä tekemään uudelleen syntymänsä jälkeistä toista levyä. Yllättäen Ian Gillanin ja Ritchie Blackmoren välit olivat tulehtuneet kiertueiden aikana ja studiossa oli hankalaa. Toisen hienot ideat olivat toisen mielestä käyttökelvotonta kuraa.

Tuota yllä olevaa en tietenkään tiennyt, kun kävelin levykaupasta kotiin ja laitoin uuden Deep Purple -levyn levylautaselleni. Levyn avasi Bad Attitude. Vähän kummastelin levyn soundeja, mutta vuosi oli 1987 ja tuolloin kitarasyntikat ja muut vempaimet olivat muodissa. The Unwritten Law oli mielestäni hyvä kappale silloin ja se kelpaa edelleen kuunneltavaksi. Siinä on upea tunnelma, jota muistaakseni Jon Lord pitää yllä.

Call of the Wild oli video -kappale ja jo silloin mielestäni ala-arvoinen veto Deep Purplelta, joka sentään oli yksi heavy rockin pioneereista. Ian Gillan minkä teit! Seuraavista 4 tai 5 kappaleesta minulla ei ole kunnollisia muistikuvia. Luulen, että bändi soitti Hard Lovin’ Womanin ja/tai Mad Dogin Helsingin keikalla.

Mitzi Dupreen pingis -sanoitus hihitytti silloin nuorena poikana ja se hihityttää vieläkin. Kaikkea se Gillan kehtaa kirjoittaa. Dead or Alive oli kappale, josta pidin. Se kuulosti aivan Rainbowlta. House of Blue Lightilla on kymmenen kappaletta, joista ehkä 3 tai 4 on kelvollisia ja kestävät kuuntelua vielä tänäkin päivänä. Joku sanoisi, että tuohan on aika hyvin 80 -luvun levyltä. Mielestäni Deep Purple ei kuitenkaan lunastanut tällä levyllä niitä lupauksia joita se antoi Perfect Strangersilla. House of Blue Light oli minulle suuri pettymys. Keikka tosin oli toista maata.

2/5

- Tero Honkasalo -




Slaves & Masters (BMG 1990)

Vuonna 1989 Ian Gillan sai jälleen kenkää Deep Purplesta ja laulajaksi pestattiin yllättäen Ritchie Blackmoren Rainbowsta tuttu Joe Lynn Turner. Ei ollut mikään yllätys, että kokoonpano sai kuulla milloin millaistakin piruilua ja vinoilua. Yleisin herja ilmeisesti oli nimittää bändiä Deep Rainbowksi.

Minulle Slaves and Masters kolahti heti. Television Hittimittari tms. listaohjelma näytti videon King of Dreams -kappaleesta ja olin kerralla myyty. Bändi kuulosti tuoreelta ja kappaleessa oli huima jännite alusta loppuun asti. Vierailu Hyvinkään Anttilan musiikkiosastolle oli selviö.

Levyn hankittuani siitä muodostui Deep Purplen uuden tulemisen kohokohta. Slaves and Masters on edelleen parasta Deep Purplea sitten Come Taste the Bandin. Kummallakaan levyllä bändissä ei ole laulajana Ian Gillan ja molemmilla levyillä orkesterissa on amerikkalainen jäsen. Ehkä juuri tuosta syystä varsinkin Slaves and Masters kuulostaa paikka paikoin kaupallisemmalta kuin Deep Purplen aiemmat levyt. Kaupallisuus ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita, että bändi olisi millään tapaa huonompi. Deep Purple oli ajan hermolla ja teki musiikkia vuodelle 1990.

Slaves and Mastersilta löytyy upeita kappaleita. Jos levy pitäisi esitellä uudelle fanille parilla kipaleella, valitsisin nämä kolme kappaletta: King of Dreams, The Cut Runs Deep ja Fire in the Basement. Kappaleista - kuten koko levyltä - löytyy kaikkia Deep Purplen peruselementtejä, mieleenjääviä riffejä, upeita sooloja, Hammondia ja komeaa laulua. Levyssä ei siis ole mitään vikaa.

Harmittaa vieläkin ettei kapteeni Lahtinen päästänyt Deep Purplen keikalle talvella 1991. Aika entinen ei koskaan palaa ja Joen Lynn Turneria tuskin enää nähdään Deep Purplen mikin varressa. Harmi.

4/5

- Tero Honkasalo -




The Battle Rages On (BMG 1993)

Tämän levyn hankkiminen on meidän yhdistyksemme syytä. Hankin levyn vasta joskus vuonna 1998, vähän ennen Deep Purplen silloista Suomen keikkaa. Piti perehtyä tuoreempaankin materiaaliin. Sitä paitsi, levyllä soittaa vielä Mestari Ritchie Blackmore. Ja olihan levyllä toki laulajana taas Ian Gillan, muutaman vuoden tauon jälkeen. Levyllä piti laulaa Joe Lynn Turnerin, mutta se on eri tarina.

Levyn avaava nimikappale on sitä täysiveristä Deep Purplea, josta pidän. Kappaleen riffi nostaa ihokarvat pystyyn lähes jokaisella kuuntelulla. The Battle Rages Onissa on samanlaista majesteettisuutta, kuin Machine Headin parhaissa kappaleissa. Valitettavasti levyltä ei löydy toista yhtä upeaa teosta. Loppulevy on enemmän tai vähemmän täytettä. Time to Killissä ja A Twist in the Talessa on jotain näkymää, mutta ei kappaleita silti minään Deep Purple -klassikoina voi pitää. Ritchie soittaa levyllä muutaman hienon soolon, esimerkiksi Anyassa, mutta loppujen lopuksi hänen mielensä taisi jälleen kerran olla Rainbown perustamisessa.

Levyn tuotti Thom Panunzio yhdessä Roger Gloverin kanssa. Epäilen, että Thom toimi studiossa erotuomarina vanhojen kiistakumppaneiden, Blackmoren ja Gillanin välillä. Jonkun bändin ulkopuolisen piti sanoa, mikä on hyvää materiaalia ja mikä päätyy levylle. Välillä tämä bändi ei ole siitä päässyt itse yhteisymmärrykseen. Oikein muuta hyvää syytä en ulkopuolisen tuottajan käyttämiseen keksi tai tiedä.

Ehkä tämä levy paranisi kuuntelemalla, mutta kun ei pysty.

2/5

- Tero Honkasalo -




Purpendicular (BMG, 1996)

Blackmoren lähdettyä Purplesta 1993 ovet paukkuen ei kovinkaan moni varmaan uskonut yhtyeen pystyvän tekemään enää kunnollista albumia. Ja löytyypä meistä Purplefaneista niitäkin, joiden mielestä kitaristi Steve Morsen kanssa tehtyjen levyjen alumiinista olisi ollut fiksumpaa tehdä esim. kattiloita.

Purpendicular vie nimensä mukaisesti Purplen aivan uuteen suuntaan. En ollut Vavoom: Ted the Mechanicin ensitahdit kuullessani kovin innoissani uudesta kitaristista, joka selvästikin oli muuttamassa rakastamani yhtyeen epämelodiseksi ja tunnistamattomaksi irvikuvaksi. Kun The Purpendicular Waltzin viimeiset kulmikkaat tahdit olivat kadonneet kuulumattomiin, en edelleenkään ollut erityisen vakuuttunut uuden kokoonpanon toimivuudesta. Mutta vaikka kuuntelukokemus ei ollutkaan miellyttävin mahdollinen, pakotti jokin minut kuuntelemaan levyn myöhemmin uudelleen. Ja uudelleen.

Minun kohdallani Purpendicular oli sellainen levy, joka aukeni loistoonsa vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Singlenäkin julkaistu Sometimes I Feel Like Screaming on selvästi levyn paras kappale, joka uskoakseni tullaan muistamaan vielä vuosien kuluttua purppuraklassikkona. Muista kappaleista ei aivan samanlaista uljuutta löydy, mutta muut ominaisuudet korvaavat asian. Jon Lordin ja Ian Paicen ote on paljon pirteämpi kuin aiemmilla reunion-ajan levyillä. Paice viljelee soitossaan näppäriä fillejä lähes 1970-luvun parhaiden vuosien tapaan. Jon Lordin soittoa on ilo kuulla vuosien taustallaolon jälkeen. Steve Morsenkin soitto sopii levyn tyyliin erinomaisesti, vaikka Hey Ciscon ultranopeat juoksutukset eivät olekaan ihan sitä mitä Purplen musiikissa eniten arvostan.

Deep Purple tullaan aina muistamaan 1970-luvun klassikkolevyistään. Kourallinen upeita levyjä on yhtyeelle painolasti, sillä niihinhän Purplen uusia levyjä väkisinkin verrataan. Purpendicular oli kuitenkin rohkea (ja mielestäni onnistunut) yritys tehdä jotain uutta ja selvästi vanhasta poikkeavaa.

8/10

- Heikki Heino -




Abandon (EMI 1998)

Tuoreen, innovatiivisen ja muutenkin onnistuneen – tosin radikaalisti aiemmista levyistä poikkeavan – Purpendicularin jälkeen odotukset olivat korkealla. Ja niinhän siinä kävi, että Abandon tuntui pettymykseltä. Vieläkin.

Levyn aloituskappale Any Fule Kno That on kyllä toimiva kappale, mutta jotenkin tuntuu siltä kuin se olisi kasattu samoista aineksista kuin Purpendicularin Ted The Mechanic. Almost Human on sikäli ihmeellinen Purplebiisi, että se on tylsä – niin tylsä ettei se edes ärsytä. Mitäänsanomattomia kappaleita on muutenkin kertynyt tälle levylle luvattoman paljon: Jack Ruby, Whatsername, Evil Louie ja She Was eivät kuulu unohtumattomien purppurabiisien joukkoon. Don’t Make Me Happy on turhahko blues.

Seventh Heavenin ja Watching The Skyn “progressiivisemmat” sävyt ilahduttavat, mutta eivät nekään kaksisia kappaleita ole Purplen asteikolla. Bludsucker on omituinen valinta. ’69 on kelpo rokkipala, mutta jokin siinäkin tökkii. Jäljelle jää Fingers To The Bone, konstailematon pikku kappale, joka erottuu edukseen Abandonin muuten niin harmaasta massasta.

3/ 10 - Heikki Heino -




Bananas (2003)

Jatkuva kiertäminen ja sooloprojektit venyttivät Purplen levytystauon viiteen vuoteen. Jon Lord jätti hyvästit 2002, nyt koskettimia hoitaa toinen veteraani, Don Airey. DP:lle harvinainen ulkopuolinen tuottaja, on ollut järkevä veto, ja Roger Gloverkin on voinut keskittyä basistin rooliinsa. Biisit tunnistaa Purpleksi, vaikka ammattitaidostaan huolimatta ei kvintetti tässä ihan omalle tasolleen ylläkään. Ian Gillanin ääni ja maneerit ovat tallella, mutta kenties juuri tuottaja Michael Bradford (mm. Terence Trent D ´Arby, Kid Rock, Anita Baker) on pitänyt nyt Iso-Ianin aisoissa? Tyyli vaihtelee sopivasti: Silver Tonguessa Airey synttytykittää kera Steve Morsen. Hidas, bluesahtava Walk On, Gillanin ja Bradfordin kynästä (!), edustaa Purplea parhaimmillaan. Ei todistella mitään. Picture Of Innocencessa rilluttelevat mestarit Ian Paice ja Morse. Muuten Paice tyytyy säestämään, innostumatta hurjiin filleihinsä edes loppuhäivytyksissä. Never A Word latistuu harmiksemme antoisasta introsta huolimatta. Doing It Tonight osoittaa sen, mihin DP-talli pystyy. Rytmikoukkuja on enemmän kuin Rapalan verstaalla, ja kaikki on kohdallaan. Tajuton imu, mihin äijät pystyisivät kyllä enemmänkin! Haunted, singlebiisi, on ulkopuolisine artisteineen rariteetti.



- Matti Rinne -




Rapture Of The Deep (Edel Records 2005)

Purplen perinteitä kunnioittavan urkuintron jälkeen avausraita Money Talks junnaa ehkä hieman paikallaan, mutta tästä lähdetäänkin sitten parantamaan biisi kerrallaan. Hienojen Girls Like That ja Wrong Man biisien kautta päästään levyn nimibiisiin Rapture Of The Deep, jonka mahtipontisuudessa on jotakin samaa maagisuutta kuin vaikkapa Perfect Strangers-klassikossa. Tämä kappale tulee toimimaan liveversiona takuuvarmasti. Sitten huikean kaunis ja tunteikas Clearly Quite Absurd. Upea kappale. Tämä balladi on yksi koko Purplehistorian hienoimmista.

Tämän jälkeen levy ikäänkuin käynnistyy uudelleen kevyesti rullaavalla Don't Let You Go'lla ja Back To Back sekä Kiss Tomorrow Goodbye jatkavat tasaista kokonaisuutta. Euroopan bonusbiisi MTV osoittaa, ettei bonusbiisin tarvitse välttämättä olla b-luokan ylijäämätavaraa. Reipas ja raikas veto. Levy huipentuu moniuloitteiseen ja hienoon Junkyard Bluesiin ja seesteinen, mutta ehkä hieman vaisuksi jäävä Before Time Began päättää onnistuneen ja toimivan kokonaisuuden.
Kyllä, Sedät jaksaa heilua, edelleen vuonna 2005.

pisteet 9/10

-Hannu Juutilainen-


Linkkejä muihin suomenkielisiin arviohin:
- Classic Rock Suomi
- Tuhma