Whitesnake: Snakebite (1978)

Whitesnaken ensimmäinen levy oli reilun vartin mittainen neljän kappaleen ep-levy. Siltä löytyvät lähes kaikki seuranneita klassisia Whitesnake-levyjä värittäneet ominaisuudet – tosin vielä hioutumattomina. Coverdale laulaa komeasti, Micky Moody ja Bernie Marsden soittavat mainiosti yhteen ja Neil Murrayn basso seikkailee mautittavasti. Vain Lord ja Paice puuttuvat.

Come On on hyvä aloitus, mutta levyn kappaleista potin korjaa Ain’t No Love In The Heart Of The City, vaikka myöhemmin julkaistu liveversio peittoaakin sen mennen tullen. Snakebite oli kuitenkin kelpo aloitus Coverdalen bänditoiminnalle.

- Heikki Heino -




Whitesnake: Trouble (1978)

  1. Take Me With You (Coverdale/Moody)
  2. Love To keep You Warm (Coverdale)
  3. Lie Down (A Modern Love Song) (Coverdale/Moody)
  4. Day Tripper (Lennon/McCartney)
  5. Nighthawk (Vampire Blues) (Coverdale/Marsden)
  6. The Time Is Right For Love (Coverdale/Marsden/Moody)
  7. Trouble (Coverdale/Marsden)
  8. Belgian Tom´s Hat Trick (Moody) instrumenttaali
  9. Free Flight, Vocals Moody (Coverdale/Marsden)
  10. Don’t Mess With Me (Whitesnake)
David Coverdale: Vocals, Dave Dowle: Drums, Jon Lord: Keyboards, Bernie Marsden: Guitar/Vocals, Micky Moody: Guitar/Vocals, Neil Murray: Bass

Whitesnaken ensimmäinen virallinen albumi on Trouble. David Coverdale oli purkanut Deep Purplen jälkeisiä musiikillisia paineitaan jo soololevyillä WhiteSnake ja Northwinds, sekä neljän biisin Whitesnake EP:llä Snakebite, joka sisälsi keikkalistojen kestohitin ”Ain´t No Love In The Heart Of The City”. Tämä kaikki tehtiin vuosina 1977-1978. Itselleni se ensimmäinen Whitesnake levy on/oli Snakebite cd, joka oli ilmeisesti levy-yhtiön ideoima yhdistelmä EP:stä ja Northwinds levystä.

Trouble levyn tekoon lähdettiin siis melkoisen puhtaalta pöydältä. Deep Purplen Mk IV vaikutteet oli purettu sooloihin ja uusi leimallinen Whitesnake soundi alkoi muotoutua. Miehityksestä David oli aluksi hieman epävarma, mutta porukka hitsautui hienosti kasaan ja huumori oli kantavana voimana. Palkan maksusta ei voinut suureen ääneen puhua, ja punk-musiikin ollessa muodissa, kohtuullinen levysopimuskin oli kiven alla.

Troublen varsinainen levytys ja miksaus kestivät kymmenen päivää kesällä 1978 Tanskassa. Puolivälissä tuota sessiota Jon Lord liittyi bändin riveihin.

Osa Troublen kappaleista oli jo tehty samoissa sessioissa kuin Snakebite EP:n kappaleet. Loput kappaleet kyhättiin porukalla Troublea silmälläpitäen.

Trouble levy on tasoltaan vaihteleva tai ainakin kaksijakoinen. Levyn nimibiisin lisäksi Take Me With You, Love To keep You Warm, Lie Down ja The Time Is Right For Love ovat ehdotonta Whitesnake kamaa ja jonkun noista kappaleista soisin jopa uudelleen äänitettäväksi. Oma suosikkini on vahva bluesrock veto Trouble. Loput kappaleet sisältäen instrumenttaalin, lainabiisin ja Moodyn laulaman kappaleen ovat heikompaa osastoa, varsinkin kun tietää mihin herrat pystyivät myöhemmin urallaan. Trouble on usein jäänyt myöhemmän tuotannon jalkoihin, mutta kestää hyvin kuuntelun tänäkin päivänä. Levyn suurin ongelma on hieman ohut soundi erityisesti rummuissa ja kitaraankin voisi toivoa enemmän potkua. Seuraavalla levyllään (Love Hunter) poppoo oli jo astetta tiukempi.

- Mika Sironen -




Whitesnake: Lovehunter (1979)

Minusta Lovehunter on aina tuntunut välityöltä. Kappaleet eivät ole samalla tavalla mieleenjääviä kuin muilla alkuaikojen Whitesnakelevyillä. No, onhan täällä Walking In The Shadow Of The Blues, nimikappale ja levyn päättävä kaksiminuuttinen We Wish You Well, mutta ainakaan minä en saa muita lunttaamatta mieleeni.

Toteutukseltaan Lovehunter on kuitenkin taattua Whitesnakea. Kansikuva on häpeilemättömän seksistinen ja David Coverdalen sanoitukset ovat juuri sellaisia joita häneltä voi odottaa. Levyltä löytyy tyylikästä taustalaulua ja Micky Moodyn ja Bernie Marsdenin tuplakitarointia. Jon Lordin urkutyöskentely on niin itsestäänselvää, että se on lähes huomaamatonta ja Neil Murrayn persoonallinen bassottelu jaksaa ihastuttaa minua aina. Mutta kaikesta tästä huolimatta tärkein eli levyn kappaleet eivät ole riittävän hyviä.

- Heikki Heino -




Whitesnake: Ready an' Willing (1980)

Ian Paicen liitytttyä klassinen Whitesnake-kokoonpano oli viimeinkin valmis. Levyltä ei heikkoja lenkkejä löydy. Sille on siunaantunut melkoinen joukko omia suosikkejani, kuten Fool For Your Loving, Ready An’ Willing, Ain’t Gonna Cry No More, Love Man ja She’s A Woman, jolla muutoin yleensä taka-alalla pysyttelevä Jon Lord soittaa loistavan soolon.

Vaikka tässä tuleekin toistoa, niin pakkohan nämä hienot Whitesnake-elementit on mainita. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta David Coverdalella on hieno ääni, ja näillä alkupään Whitesnakelevyillä hän ei onneksi karju korkealta ja kovaa. Niitä kuunnellessa ymmärtää kyllä miksi kylmät väreet kulkivat pitkin Paicen selkäpiitä Davidin demonauhaa kuunnellessa. Micky Moodyn slidekitara nostaa aina hymyn huulilleni ja Bernie Marsden täydentää kitaraosaston vakuuttavasti. Taustalaulut ovat tehokkaita ja Neil Murrayn ja Ian Paicen muodostama komppiryhmä tuntuu löytäneen yhteisen sävelen välittömästi. Toisin kuin Deep Purplessa ollessaan Jon Lord on pääosan ajasta taustalla, mutta antaa sieltä sen viimeisen silauksen yhtyeen soundiin.

- Heikki Heino -




Whitesnake: Come An’ Get It (EMI 1981)

Come An' Get It starttaa levyn A -puolen ihmeen vaisusti. Aivan kuin bändi olisi kohmeessa. Onneksi Hot Stuff tuo orkesteriin vähän eloa. Tosin tuo kappale on kokonaisuutena yksi bändin heikoimmista ikinä. Don’t Break My Heart Again kulkee edelleen jähmeästi Ian Paicen ja Neil Murrayn hakkaavan kompin viemänä. Oliko kappale Davidin yritys kosiskella uusia faneja disko -musiikin tanssilattioilta? Ainakin kappaletta soitettiin jos minkälaisissa television musiikkiohjelmissa, erityisesti Länsi-Saksassa. Jostain syystä Don’t Break My Heart Againista muodostui konserttivakio, jota bändi soitti keikoilla huimasti nopeammalla tempolla. Lonely Days, Lonely Nights ja totta kai kappaleessa kuullaan blues -kitaraa. Davidin vahva ja tunteikas ääni on omiaan juuri tällaisiin, vähän viipyileviin kappaleisiin, joissa kertosäe nostetaan huippuunsa vasta lopussa. Wine, Women and Song ja Jon Lordin piano. David lauleskelee hauskoja tämän reippaasti rokkaavan humpan päälle. Teksti on klassikko.

Vaisu on myös B -puolen alku. Child of Babylon herää täyteen voimaansa oikeastaan vasta kertosäkeen jälkeen. Kappaleessa on nimensä mukaisesti itämainen tunnelma, jonka luojana toimivat Jon Lordin koskettimet. David laulaa vaihteeksi korkeammalta ja välillä kovempaakin. Bernie Marsdenin tilutusta ei kuulla onneksi liiemmälti. Would I Lie to You on myös niitä Whitesnake -kappaleita jotka ovat tunnettuja vain tekstinsä takia. Kyllähän kappale kivasti kulkee, mutta ei silti tarjoile mitään hienoa musiikillisesti. Nyt pitkästä aikaa kuultuna kitaristit kuulostavat lähes ärsyttäviltä väliosassa. Micky Moodyko siellä töräyttelee? Girl lähtee heti liikkeelle. Kappaleen alussa on jotain kissamaista. Kertosäe voisi olla vaikka Gillanin levyiltä. Jotenkin tämäkään kappale ei sytytä. Hit An’ Runissa on mukavaa jännitystä, jota rock’n’roll -kappaleessa pitääkin olla. Moodyn slide -kitarakaan ei pysty pilaamaan kappaletta. Marsdenin efektit ovat paljon lähempänä tehdä tuon mokan. Till The Day I Die lähtee liikkeelle Led Zeppelinin tyyliin akustisella kitaralla ja koskettimilla. Kappale kasvaa pikku hiljaa huipentuen Jon Lordin sooloon. Olisiko tähän haettu mallia Stairway to Heavenista?

Kokonaisuudessaan Come An’ Get It jättää tosi valjun jälkimaun. Osa kappaleista on oikein hyviä, mutta mikään ei jää soimaan pääkoppaan. Ei ole siis ihme, että vanha vinyyli ei ole pahasti käytössä kulunut.

2/5

- Tero Honkasalo -




Whitesnake: Saints & Sinners (EMI 1982)

Saints & Sinners oli varmasti ensimmäinen näistä niin sanotuista klassisen Whitesnake -kokoonpanon tekemistä levyistä, jonka hankin levyhyllyyni. Tätä olen myös eniten kuunnellut. En tajua höpötystä siitä, että bändi soittaisi jotenkin veltosti. Kuunnelkaa levyn avaava Young Blood ja kertokaa sitten mikä on velttoa. Tai jos Bloody Luxury ei saa verta virtaamaan suonissanne vähän ripeämmin, niin mikä sitten? Se on totta, että Micky Moody ja Bernie Marsden eivät ole maailman sähäkimpiä kitaristeja, mutta näihin kappaleisiin heidän soittotaitonsa riittää upeasti. Sen pitää riittää.

Ehkä Saint & Sinners ei tarjoile mitään maailmaa mullistavaa rockia, mutta minusta se teki Whitesnake -fanin. Tai oikeastaan syyllinen oli Whitesnaken -83 Monsters of Rock -keikkavideo. Saints & Sinnersin kappaleita tuolla keikalla kuultiin, ainakin videon mukaan, Rough An’ Ready, Crying in the Rain ja aivan taivaallinen Here I Go Again. Jo tuo kolmikko tekee tästä levystä klassikon.

Saints & Sinners on rock -levy. Se rokkaa lähes väsymättä alusta loppuun. Välillä vauhti kiihtyy, sitten se vähän hiipuu, mutta missään vaiheessa bändi ei lopahda totaalisesti. Levy on soundiltaan vähän ohut, mutta eikö kaikki vanhat Whitesnake -levyt ole? On jännää kuulla mitä remasterointi tekee tälle levylle. Ehkä joku muukin tykästyy näihin kappaleisiin.

On se jännää miten aika kuluu ja silti jotkut jutut pysyvät. Muistan kuin eilisen päivän, kun limulasi kaatui tämän levyn päälle ja tahra on ilmeisesti ikuinen.

4/5

- Tero Honkasalo -




Whitesnake: 1987 (EMI 1987)

Mitä voi 16-kesäinen miehenalku tehdä, kun tytöt alkavat kiinnostaa? Pitääkö yrittää pärjätä omillaan? Finneineen, rasvaisine hiuksineen - ei mitään mahdollisuuksia. Onneksi David Coverdale ja Whitesnake tulivat avuksi kaikille Bad Boyseille. Kun ollaan Looking for Love, niin mikä toimii paremmin kuin Is This Love hyräiltynä mielitietyn korvaan? Jok’ikinen Children of the Night toimi tuohon aikaan samoin, Give Me All Your Love tai enemmän. Jotkut jutut menivät tietenkin Straight for the Heart, mutta joskus, varsinkin jos pohjia oli liikaa, piti hieman anella Don’t Turn Away. Välillä tuli tietenkin ryppy rakkauteen ja Crying in the Rain oli tosiasia. Mutta koskaan ei pidä luovuttaa, ei edes in the Still of the Night vaikka selvähän se - You’re Gonna Break My Heart Again. No, minkäs teet, Here I Go Again.

Whitesnaken 1987 oli ja on edelleen aivan loistava hard rock-levy. Vähän on aika tehnyt tepposet joillekin Coverdalen teksteistä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että musiikki tällä levyllä on aivan upeaa, olkoonkin, että tuotanto levyllä on erittäin 80-lukuinen. John Sykes on aina ollut minulle se kitaristi Whitesnakessa ja hänen soittonsa näissä kappaleissa onkin vertaansa vailla. Still of the Night, Is This Love, Crying in the Rain jne. erittäin koskettavia sooloja joka kappaleessa. Kuka sanoi, että Sykes ei osaa soittaa bluesia?

Ostin aikaan tästä levystä vinyyli-version heti, kun se ilmestyi ja sittemmin olen hankkinut siitä useammankin erilaisen CD:n. Pidän tästä Whitesnaken aikakaudesta niin paljon, että hankin jopa japanilaisen Whitesnake - 1987 Versions -CD:n, jolla on tätä levyä varten äänitetyt single-raidat.

5/5

- Tero Honkasalo -




Whitesnake: 1987 Versions (CBS 1987 Japan)

Kuten sanottu Whitesnaken 1987 oli minulle iso juttu. Itse asiassa Whitesnake on minulle isompi juttu kuin Deep Purple konsanaan. 1987 -levyä olen kuunnellut säännöllisesti sen ilmestymisestä asti. Siihen ei yksinkertaisesti kyllästy. Tämä 1987 Versions -CD on vähän toista maata. Kuten nimikin sanoo, tälle levylle on kerätty erilaisia versioita Whitesnaken kappaleista. Kaikki ilmestyivät aikanaan sinkkujen b-puolina.

Levyn avaa Here I go Againin vuoden 1987 versio. Kappaleen on siis levyttänyt uudelleen David Coverdale, John Sykes, Neil Murray ja Aynsley Dunbar –kokoonpano, kosketinsoittajanaan Don Airey. Jotkut pitävät tätä versiota liian amerikkalaisena. Minulle se on aina ollut se oikea versio. Jopa siitä huolimatta, että tekstissä Hobo on vaihtunut Drifteriksi. Coverdale muuten mainitsi jossain tuoreessa haastattelussaan, että Drifter oli alkuperäisissä sanoituksissa ja Hobo laulettiin Saints & Sinners -versiossa koska David oli käyttänyt Drifteriä jo muissa teksteissään.

Standing In The Shadowsista kuullaan Versionsilla uudelleen miksattu versio. Kappale on saanut huimasti lisää voimaa sitten Slide it in -levyn. Looking For Love ja You’re Gonna Break My Heart Again ovat molemmat alkuperäisen 1987 CD:n kappaleita. 1987 -levystä julkaistiin monta versiota ja osalla ei siis ole kaikkia kappaleita.

Need Your Love So Bad on Little Willie Johnin kappale, jonka Coverdale äänitti yhdessä Jon Lordin kanssa Slide it in -levyn kasettia varten. Levyn kansi väittää, että kyseessä on vain uudelleenmiksaus, mutta väitän, että CD:llä ei kuulla Lordin soittamia kirkkourkuja.

Jos tämän CD:n jossain näette, ostakaa se talteen. Mukana saatte nimittäin erittäin tarkasti ja oikein piirretyn Whitesnake-sukupuun.

4/5

- Tero Honkasalo -




Whitesnake: Slip of the Tongue (EMI 1989)

Tämä levy ilmestyi aikana, jolloin Whitesnake ei todellakaan ollut ykkössuosikkini. Vuonna 1989 Faith No More, Primus, Jane’s Addiction ja monet muut ns. alternative -bändit olivat minulle se kova juttu. Olin toki pitänyt pari vuotta aiemmin ilmestyneestä 1987 –levystä, kuin hullu puurosta tai grunge -mies pipostaan. Pieni kiinnostuksen kipinä oli siis vielä kytemässä Whitesnaken suuntaan. Äänitin levyn kaveriltani ja kuuntelin sitä harvakseltaan. Joskus telkkarista tuli joku listaohjelma jossa Steve Vai nai kitaraansa Fool For Your Loving -videossa. Naureskelin grunge -partaani. Ei voi olla totta moinen touhu.

Kesä kului ja syksy lähestyi. Viattomienlastenpäivänä koittaisi arki armeijan harmaissa. Jotain mukavaa olisi tehtävä ennen sitä. Kaverit puhuivat mukaansa Monsters of Rock -konserttiin Tukholmaan. Pääesiintyjänä oli tietysti Whitesnake ja lämppärin virkaa hoitivat Quireboys sekä silloin maailmalla ison hitin, Unskinny Pop, tehnyt Poison. Muilla Monsters -keikoilla esiintyivät myös Aerosmith ja Thunder. Ei haitannut noiden kahden bändin puuttuminen. Olinhan mukana lähinnä viihtymässä. Laivalla olikin mukavaa – Hej vaan Pernilla!

Whitesnaken keikka oli kuitenkin mielettömän hyvä! David Coverdale oli huimassa iskussa ja nuo suorat ja koukut menivät kaikki perille. Koin tyrmäyksen suurin piirtein joka kappaleessa. Rumpali Tommy Aldridgen esityksessä oli voimaa ja näyttävyyttä. Rudy Sarzo oli tietenkin maailman seksikkäin basisti – Coverdalen mielestä. Adrian Vandenberg todisti upeasti, että jousella soittavia kitaristeja voi olla Jimmy Pagen jälkeenkin. Mutta illan kohokohta oli ”Seven String Sorcererin” -esitys. Steve Vain kitarointi oli upeaa kuultavaa ja katseltavaa Whitesnake -kappaleissa, mutta hänen soolo-osuutensa aikana oli taju mennä. Ei tuosta keikasta tässä enempää, mutta sen jälkeisenä maanantaina oli pakko mennä Hyvinkään Raitalan Radio ja TV:hen ostamaan Slip of the Tongue! Nuo kappaleet toimivat livenä niin hyvin, että niitä oli pakko päästä kuuntelemaan parhaalta mahdolliselta formaatilta, eli CD:ltä.

Pidän levystä edelleen. Nimikappale on, kuin hard rockin Ferrari, ripeä, seksikäs ja voimakas. Voimaballadit Now You’re Gone ja The Deeper The Love, ovat vielä imelämpiä kuin edellisen1987,-levyn vastaavat, mutta levyn rock kulkee vastaavasti vielä reippaammin. Wings of the Storm ja Judgment Day, ovat hienoja biisejä ja Sailing Ships on upeampi, kuin yksikään Led Zeppelinin kappale. Sarzon ja Aldridgen yhteistyö toimii upeasti, onhan tuo pari vähän kuin Amerikan Murray-Powell. Kitarassa on Steve Vai. Ei tuosta muuta.

David Coverdale lauloi Slip of the Tonguella korkeammalta ja vahvemmin kuin koskaan. Miksikäs ei, Coverdalella oli tuolloin uusi vaimo ja elämä kohdallaan. Glenn Hughes, joka muuten laulaa levyllä taustoja, kertoi joskus haastattelussa, että Davidilla ja Tawnylla oli studiossa oma huone, jonka ovessa luki:” Do Not Enter, David”. Glenn ei ollut tuolloin vielä päässyt irti huimeista ja pikku kokkelipäissään hän päätti katsoa mitä oven takana on. Glenn avasi oven ja huoneessa olivat tietenkin David tauolla ja Tawny antamassa Whitesnake -tähdelle oraalista mielihyvää. Glenn ei suinkaan hätkähtänyt tilannetta, vaan totesi brittiaksentillaan: ”David, may I hold Yer Cock?”

4/5 - Tero Honkasalo -




Coverdale & Page: Coverdale / Page (EMI 1993)

Tämä levy meni minulta aikanaan ohi ja kaukaa. Muistan lukeneeni Soundista jonkun vähemmän mairittelevan arvion ja se siitä. Vuonna 1993 jopa silloin suosittu grunge eli vaikeaa aikaa. Miten olla suosittu ja samalla alternative samaan aikaan? Oliko Kurt Cobainin ratkaisu ainoa mahdollinen? Mahdotonta sanoa. Joka tapauksessa grunge ja industrial-möykkä tappoivat aikanaan kiinnostukseni tähän levyyn.

Mielenkiintoni tätä kokoonpanoa kohtaan koki lyhyen elon joskus 90-luvun lopussa, kun kuulin yhden harvoista Coverdale/Page -konserttitallenteista. Itse keikka ei ollut mainio, mutta osa näistä kappaleista toimi hyvin livenä. Siksi ne oli kuultava myös levyltä. Mutta pettymyksen määrää ei voi sanoin kuvata. Se esittämisen into ja raikkaus, joka bootlegilta huokui, puuttuu kokonaan tältä levyltä. Levy on pikemminkin steriili. Coverdale kuulostaa välillä parhaat päivänsä nähneeltä Robert Plantilta ja välillä käheältä Marlboro -mieheltä. Missä on se Coverdale, joka lauloi Whitesnaken parhailla levyillä?

Edes hyvät kappaleet, kuten rullaava Absolution Blues ja kummitteleva Whisper A Prayer For The Dying, tai kaunis voimaballadi Take Me For A Little While, eivät saa kunnolla ilmaa ja kuulostavat lähinnä keuhkotautisilta. Kaikki kaunis kuulaus on laitettu Jimmy Pagen kitarasoundiin, sillä seurauksella, että se kuulostaa vielä entistäkin rämisevämmältä.

Orkestraatio Take Me For A Little Whilessa oli varmasti tarkoitettu mahtipontiseksi ja komeaksi. Joku epäonnistui jossain ja lopputulos kuulostaa samalta kuin David ja Jimmy näyttävät promokuvissa, eli pöhöttyneeltä. En tiedä kenen etua ajoi tehdä levylle heikkoja Led Zeppelin -kopioita, kuten Pride And Joy, tai hypnoottinen Over Now? Entäs Feeling Hot? Sen täytyy olla kaikkein kauhein kappale ikinä, jolla Coverdale on mukana. Tuossa biisissä ei ole mitään hyvää. Silti kappale kuului myös konserttiohjelmistoon. Ihmettelen. Oliko pakko olla yksi nopea kappale?

Kyllä tätä levyä nykyään pystyy kuuntelemaan, mutta suuria kysymyksiä se aina vaan jaksaa herättää. Miksi ihmeessä David ei laulanut levyllä omalla äänellään? Miksi Jimmyn piti soittaa kaikki Zeppelin -jutut uudelleen? Miksi tämä yhteistyö oli pakko tehdä? Ehkä John Kalodner tietää, muttei tasan varmasti kerro.

2/5

- Tero Honkasalo -


Albumin 1987 myötä David Coverdale muuttui ainakin minun silmissäni David Lee Rothin kanssa samassa sarjassa painivaksi heavyrockin riikinkukoksi. Kun vuonna 1993 sain käsiini englantilaisen musiikkilehti Q:n numeron jonka kannessa poseerasivat herrat David Coverdale ja Jimmy Page, olin ihmeissäni. Lehden mukana oli cd, jolle oli laitettu yksi herrojen yhteisen levyn kappaleista, pirteä Pride And Joy. Kappaleella tuntui olevan aineksia sekä Led Zeppelinistä että Whitesnakesta. Lupaavaa.

Kaikkien mielestä Pagen ja Coverdalen yhteistyö ei vaikuttanut yhtä lupaavalta. Muistan kyllä itsekin olleeni hieman epäuskoinen, mutta samalla erittäin kiinnostunut kuulemaan enemmän. Vuosikymmenessä suurin alkujärkytys on kuitenkin ehtinyt unohtua ja levyä pystyy kuuntelemaan objektiivisesti (koskahan Purplen Slaves And Mastersille käy samoin?)

Pitkin levyä löytyy hauskoja pikku yksityiskohtia, jotka muistuttavat parivaljakon menneisyydestä. Page on tietysti latonut studiossa kymmeniä kitarakerroksia ja välillä kiljutaan niin korkealta ettei ole tosikaan. Shake My Tree on hyvä aloitusraita, jonka kaltaiseen tulokseen kumpikaan ei olisi omillaan päässyt. Muualla levyllä tunnelmat vaihtelevat ”balladeista” (Take A Look At Yourself ja singlenäkin julkaistu Take Me For A Little While) melko suoriin rokkipaloihin (Waiting On You, Absolution Blues ja kammottava Feeling Hot) ja hitaisiin jytistelyihin (Over Now, Din’t Leave Me This Way ja Whisper A Prayer For The Dying). Niin paljon kumpikin on kappaleille itseään laittanut, ettei yhtäkään kappaletta voi aivan yksiselitteisesti laittaa Zeppelin- tai Snakepinkkaan. No, jotenkin kappaleesta Easy Does It tulee minulle mieleen Zeppelinin Ramble On.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tämä levy on unohdettu helmi Coverdalen uran varrella. Eikä ihan turha tuotos Pageltakaan.

- Heikki Heino -




Whitesnake: Starkers in Tokyo (EMI 1997)

Starkers in Tokyo on älyttömän mukava ja intiimi pikkulevy. Se julkaistiin alunperin vain Japanissa ja täysin promotoimaan Restless Heart -levyä. Joku Tokyon EMI:llä huomasi pian, että Eurooppalaiset tilaavat kallista Japanin versiota kuin siimaa, joten he päättivät julkaista meille oman painoksen. Myöhemmin keikka ilmestyi myös DVD:nä.

Starkers on, kuten nimikin kertoo, hyvin riisuttu esitys. Vain David Coverdale ja ääni yhdessä Adrian Vandenbergin akustisen kitaran kanssa. Sanotaan, että jos kappale on hyvä, se toimii vaikka nuotiokitaraversiona. Nämä kappaleet toimivat. Jopa Slip of the Tonguella mahtipontiselta kuulostava Sailing Ships on ilkosillaan komeaa kuultavaa. Minulla ei ole tältä levyltä yhtä suosikkia, kuuntelen sen aina kokonaan putkeen.

Oletteko muuten kokeilleet laittaa levyä soimaan illalla, kun on muuten hiljaista ja rauhallista. Laittakaa valot pois ja käykää makuullenne. Sulkekaa silmänne ja laulakaa levyn mukana. Tämän lähemmäs David Coverdalen kanssa yhdessä laulamista meistä tuskin monet pääsee. Jos tuntuu, että nuotti välillä vähän lipsuu, se ei haittaa, ei se Taavikaan aina osu.

Tämä olisi viiden pisteen levy jos kitarassa olisi muuan mustiin vaatteisiin ja hassuun hattuun pukeutuva herrasmies.

4/5

- Tero Honkasalo -




Whitesnake: Restless Heart (EMI 1997)

Kuulin Don’t Fade Awayn Radio Citystä ensimmäistä kertaa joskus kesällä 1997. Olimme saapuneet juuri kotiin, mutta minun oli pakko istua autossa kappaleen loppuun. Jestas, Whitesnake oli tehnyt uuden levyn! Kappale kuulosti kohtuullisen hyvältä, joten levyhän oli pakko hankkia. Eikä siinä kaikki, bändi oli tulossa Suomeen keikalle. Olin onnellinen tuon kesän 1997. Restless Heart kuulosti hyvältä ja elämä oli kuin tuo levy – mukavan leppoisaa.

David Coverdale olisi halunnut, että Restless Heart olisi ollut hänen kolmas soololevynsä. EMI oli toista mieltä. Nyt levy on julkaistu David Coverdale & Whitesnake -nimen alla. Nopeasti ajatellen Adrian Vandenbergia lukuun ottamatta muilla levyn musikanteilla ei ole juuri mitään tekemistä Whitesnaken kanssa. Toki Guy Pratt, Denny Carmassi ja Brett Tuggle ovat Coverdalen bändikavereita vuosien takaa Coverdale/Pagesta. Ehkä osa tästä kiekosta kuulostaakin siltä, miltä Coverdale/Pagen piti kuulostaa. On tämä kokoonpano siis jollain lailla perusteltavissa, vaikkei se mikään klassikko olekaan, saati oikea bändi.

Minä pidän edelleen Restless Heartin pienestä, mutta purevasta soundista. Coverdalen ääni ja tupakka ovat levyllä pääosissa. David kuulostaa olevan nuohouksen tarpeessa. Hänen äänensä ei ole kuitenkaan pohjaanpalanut. Aikanaan oli helpotus huomata, että Adrian Vandenberg on vihdoinkin päässyt soittamaan Whitesnaken levylle. Se on oikeus ja kohtuus. Hän on ollut bändissä suunnilleen niin kauan kuin olen orkesteria seurannut. Adje soittaa levyllä erittäin hyvin. Ei enää säihkyvästi, mutta hyvin luonnollisesti ja harkiten. Adjelta luonnistuu levyllä vahvana soiva blues sekä vähän lähempänä stadion rockia kulkevat kappaleet, kuten levyn nimikappale itse. Kuuntelen levyä aina silloin tällöin, siihen kuuluu niin paljon lämpimiä muistoja. Näissä kappaleissa on kaikissa tarina ja minulla on vielä jokaiseen omansa.

Levystä kannattaa muuten omistaa Japanin painos, sillä bonus-kappaleet ovat erittäin hyviä. Ne tosin saattavat olla edelleen ladattavissa Whitesnaken kotisivuiltakin ilmaiseksi.

4/5

- Tero Honkasalo -




David Coverdale: Into The Light (EMI Chrysalis 2000)

  • …INTO THE LIGHT (Coverdale)
  • RIVER SONG (Coverdale)
  • SHE GIVE ME (Coverdale)
  • DON´T YOU CRY (Coverdale)
  • LOVE IS BLIND (Coverdale/Slick)
  • SLAVE (Coverdale/Slick)
  • CRY FOR LOVE (Coverdale/Bossi/Slick)
  • LIVING ON LOVE (Coverdale/Bossi/Slick)
  • MIDNIGHT BLUE (Coverdale/Slick)
  • TOO MANY TEARS (Coverdale/Vandenberg)
  • DON’T LIE TO ME (Coverdale/Slick)
  • WHERE EVER YOU MAY GO (Coverdale)
  • David Coverdale (vocals)
  • Doug Bossi (guitar)
  • Earl Slick (guitar)
  • Dylan Vaughan (guitar)
  • Marco Mendoza (bass)
  • Denny Carmassi (drums)
  • Derek Hilland (keyboards)
  • Mike Finnigan (organ)
  • Tony Franklin (bass)



Tämä levy on David Coverdalen kolmas soololevy. Edelliset levyt (Northwinds ja WhiteSnake) hän teki Deep Purplen Mk IV taipaleen päätyttyä 1976-1977. Whitesnake on yhtä kuin David Coverdale, mutta hän ei enää halunnut kilpailla jylisevien rumpujen ja karjuvien kitaroiden kanssa, vaan halusi tehdä erilaisen levyn. David halusi käyttää äänensä eri ulottuvuuksia, eikä se olisi istunut musiikillisesti Whitesnake-konseptiin. Niinpä hän päätti ”lopettaa” Whitesnaken ja tehdä soololevyn. Hän ei kuitenkaan päässyt heti tavoitteseensa, vaan levy-yhtiö halusi vielä Whitesnake-levyn, joka tehtiinkin (Restless Heart, Emi 1997), ja jota seurasi myös Suomeen ulottunut kiertue. Tuon kiertueen jälkeen David Coverdale sai rauhassa keskittyä levyn tekoon omalla nimellään.

David teki Into The Light -levyn nauhoitukset kotonaan Tahoessa, jonne hän kutsui muusikoita soittamaan ja tekemään kappaleita kanssaan. Osa muusikoista on tuttuja myös Whitesnake kuvioista. Pääyhteistyökumppani oli kitaristi Earl Slick ja suurin inspiraation lähde oli vaimo Cindy.

Levy sisältää paljon rakkausaiheisia lauluja, mikä oli tietysti tyypilistä Whitesnakessakin, mutta näissä on enemmän paatosta ja syvemmät tunteet toimivat punaisena lankana.

Levy alkaa introlla ...Into The Light ja vahvalla River Songilla. Sitten levyn love-teema ottaa vallan ja kantaa loppuun asti. Levyllä on pari kunnon slovaria (Don´t You Cry ja Love Is Blind) ja muutama rullaavampi kappale (She Give Me, Slave, Cry For Love). Kappaleet Living On Love ja Midnight Blue ovat sellaisia ”kasvavia” teoksia ja siksi myös mielestäni kiinnostavia ja hyviä ja ovat siis levyn parhaat kappaleet. Too Many Tears on uusintaversio Restless Heart -levyltä ja alkuperäinen on mielestäni parempi. Tämä levy olisi kantanut ilman sitäkin, mutta kappale kyllä kestää tällaisen hiomisen. Don´t Lie To Me on levyn menobiisi ja se katkera kappale levyllä. Whitesnake kuultaa taustalla ja kappale olisi sopinut saumattomasti edelliselle Whitesnaken Restless Heart levylle. Where Ever You May Go on hieno rauhallinen loppu levylle ja taustalla laulaa nuori naislaulaja Linda Rowberry.

Davidin tuntien, odotin ennakkoon levyn olevan bluesimpi kuin se sitten oli. Levyn heikkoudet ovat mielestäni kitarasoundissa, joka parissa kappaleessa säröää liikaa. Olisin kaivannut samaa pehmeyttä kitaraan, kuin laulussakin on. Samoin rumpu on makuuni liian ”kireällä”, mikä on mielestäni Carmassille tyypillinen piirre.

Levy on kaikesta huolimatta vahvasti tekijänsä näköinen. Hänen äänensä pääsee oikeuksiinsa näissä hänen itselleen tekemissään lauluissa ja levyn tunnelma on rauhallinen muutamaa äänijänteiden testausta lukuun ottamatta. David teki tästä sellaisen levyn kuin hänestä tuolloin tuntui. Levyn kappaleet eivät olisi olleet jatkumoa Whitesnaken musiikille, joten soololevy olikin mielestäni ainoa oikea ratkaisu. Tämä levy Davidin piti tehdä. * * * / * * * * *

- Mika Sironen -


En ikinä uskonut, että voisin loukata toista lempilaulajistani eli David Coverdalea. Olin tähän levyyn kuitenkin erittäin pettynyt ja kun David kyselin message boardilla mielipiteitä levystä annoin palaa, sen enempää miettimättä. Myöhemmin välimme ovat korjaantuneet ja onpa herra Whitesnaken kotisivuilla julkaistu kirjoituksianikin.

Into The Light alkaa hienolla River Songilla. Kappaleessa on hyvä tunnelma ja Hammondin luomaa imua, myös teksti toimii. Onhan teksti osastoa: ”heräsin aamulla ja eilinen kahvi oli kylmää…”, mutta silti hyvä näin. Totuudessa olisin kaivannut tähän kappaleeseen ja oikeastaan koko levylle sitä Still of the Nightilla kuultavaa leijonankarjunta-Coverdalea. Tämä uusi perheenisä Coverdale päästää itsensä liian helpolla.

Hyvän alun jälkeen levyllä alkaa 3 kappaleen suvantokohta. She Give Me on Coverdale/Pagelta yli jäänyt ralli. Miksi julkaista tähteitä omalla soololevyllään? Don’t You Cry – voi imelyys ja YAK! Mitä maukumista, W. Axl Rosella ei ole mitään hävettävää. Coverdale itse pitää tästä kappaleesta ja sitä vastaan ei kannata hyökätä, kokeilkaa vaikka. Myöskään Love Is Blindia ei kannata arvostella. Ei kannata ainakaan todeta, että tuo Love Is Blind on melkoisen korni ilmaus ja kertosäkeenä heppoinen.

Slavella herää henkiin se Restless Heartin jälkeen eläkkeelle jäänyt Coverdale. Valitettavasti tässäkin kappaleessa on David/jimmy makuja ja täysosuma jää kauaksi. Robert Plant todennäköisesti väittää tätäkin laulua omakseen. Cry For Love heittää vaihteen Shania Twain -tyyliseen countryyn. Coverdalella on äänessään runsaasti Marlboroa ja toisenlaisena, lue hard rock, sovituksena tämä olisi voinut olla ihan kelpo kipale. No ei.

Living On Love, uinti, akupunktio, hieronta, päivittäinen Message Board -sessio ja perhe. Siinä resepti Coverdalen onneen. Ei mikään huono paketti ja huono ei ole kappalekaan. Se kasvaa turhasta blues-ruikutuksesta varsin komeaksi teokseksi. Marco Mendozan muhkeasti vonkuva basso pelastaa paljon. On tässäkin haikuja Led 'Zeppelinin suunnalta.

Midnight Blue ja Ohmigod! Coverdale & akustinen kitara. Kuinka monta balladia on liikaa? ”I Need Sympathy” laulaa Coverdale ja minä tarvitsen kaukosäädintä. Skip, please. Jostain syystä näitä vuodatuksia laulaessaan Coverdalea ei voi ottaa vakavasti. Too Many Tears kuultiin jo Restless Heartilla. Silloin siirappia ei ollut mukana tarpeeksi. Nyt on kappale tehty ilmeisesti Cindy Coverdalen keittokirjan mukaan, sokeria ja nonparelleja säästelemättä.

Don’t Lie To Me pärähtää liikkeelle oikeasti komeasti särähtävällä kitaralla. Billy Idolko tämän kappaleen esittää? Ei, kyllä se on David Coverdale. Mistä nyt tuulee? Onko Tawny lähettänyt vielä yhden maksukehotuksen? Tylsyydestään huolimatta, tämä kappale on levyn parasta rokkia.

Whereever You May Go on Coverdalen ensimmäinen duetto sitten kultaisten Hughes/Coverdale -päivien. Sikäli duetto on vähän liioittelua, että tyttöääni laulaa vain kertosäkeissä Davidin taustalla ja huokailee säkeistöjen taustoilla. Joka tapauksessa kappale on ehkä kauneinta mitä Coverdale on tehnyt sitten You Keep On Movingin. Tuleeko muille Heart mieleen?

Amerikan versiossa Into The Lightia on bonuksena – ainakin minun kappaleessani – kuusi Starkers in Tokyon kappaletta.

2/5

- Tero Honkasalo -