Blackmore's Night: Kulttuuritalo/Helsinki (22.4.2002)Käytiin tsekkaamassa "Blackmore´s Night"in keikka. Itse en alunperin ollut hirveän innostunut Ritchien ideasta siirtyä renesanssi-vaikutteisen musan soittamiseen, mutta sittemmin olen alkanut tykätä yhä enemmän ja enemmän.Ehkä eniten on tökkinyt Candice Nightin vokalisointi, neitokaisen äänenkäyttö on aika yksioikoista ja väritöntä, mutta kyllähän siihen tottuu kun sen ottaa yhtenä "instrumenttina" muiden joukossa. Mutta mitäpä oli odotettavissa konsertista? Olin lukenut, että he soittavat aika pitkiä keikkoja…jopa kolmetuntisia...no, reilut kaksi ja puoli tuntia soittivat, kunhan ihan mainio Dave Lindholm oli settinsä heittänyt ja pieni tauko vietetty. (Dave heitti pätkän "Smoken" riffiä vähän Ritchien kiusaksi, tiedä sitten kuuliko herra B sen...) Keikka alkoi pimeydellä, jonka aikana alkufanfaari lähti käyntiin, ja sielläkin tuo sama riffimme esiintyi...! sen jälkeen biisit seurasivat toinen toistaan, ja täytyy myöntää, että bändin maanläheinen ja rento ote vei mukanaan. Ritchien karisma oli ennallaan, ja miehen akustisen kitaran soitto oli hunajaa korville (etenkin sooloesityksissä). Myös Candicen esiintyminen oli luontevaa, jos kohta jenkkityylinen ylimaireus hieman välillä ärsytti...mutta ihan positiiviset vibat hänestä kumminkin jäi. Keikan alkupuolella joku huuteli törkeyksiä, jolloin Candice pyysi huutajaa nousemaan seisomaan, mutta ei tainnut uskaltaa...raukkis. Lavastus oli kuin suomifilmistä aikoinaan, oli heinäpaalia ja köynnöskasveja yms. "Fires At Midnight"-biisin aikana katosta riippuviin patoihin syttyivät kynttilät palamaan, jotka toivat hienon tunnelman konsertin loppuun asti, vaikka eivät aitoja tulia tainneet ollakaan. Joitain miinuspuolia mainitakseni; sähkökitarointi oli mielestäni turhaa eikä oikein sopinut tunnelmaan, oikeastaan "Greensleeves"in olisi saanut jättää väliin...ja lopun lyhyet basso- ja rumpusoolot lähinnä huvittivat. Joitain biisejä ehkä venytettiin liikaa, mutta muuten oli ilahduttavaa, että sovitukset hieman poikkesivat studioversioista. Yleisö ei tuntunut saavan tarpeekseen, ja bändi huudettiin monta kertaa encorelle, ja keikan päätteeksi Candice ja jopa Ritchie (!) jakoivat nimmareita lavan edustalla oleville. Itse sain puristaa Candicen kättä ja kiittää hienosta konsertista, enpä taida pestä oikeaa kättäni enää ikinä...he he :) Kaiken kaikkiaan, oikein piristävä ja erilainen keikkakokemus tämän kaiken nykyskeida-musiikin joukossa...innolla odotan tulevaa dvd-julkaisua, jotta voisi verestää muistoja (ja miettiä onko Candicen kaikki tukka omaa... - Ilpo Hukari - Rakas Sisareni, Kunpa olisit ollut kanssamme markkinoilla. Koko päivän tunnelma oli ylitsewuotavan tenhoawa. Söimme krouwissa, missä tapasimme paljon tuttuja. Ja useimmat heistä tuliwat kanssamme markkina-aukiolle kuuntelemaan ulkomaisia musikantteja. Monenwäriset lyhdyt ja tulipadat walaisivat esiintyjiä. Aateliset oliwat pukeutuneet parhaimpiinsa, kuten säädyllensä on soveliasta. Olisitpa nähnyt Kreiwi Kristianin ja hänen Anne-rouwansa. He oliwat aiwan kuin kuninkaallisia. Huomasin, että musikantitkin antoiwat arvoa heidän tyylitajulleen, kehuiwat kowasti Kreiwi Kristianin modernin muodin mukaista päähinettä. Tunsin itseni lähes rahwaanomaiseksi omassa wanhassa hameessani. Jopa papistoa oli paikalla, iloisia munkkeja lähinnä, jotka ymmärtäwät myös maallisen elämän päälle. Minua on waroitettu tällaisista markkinoista. Rahwas saattaa ryhtyä tappelunhaluiseksi, etenkin jos olwia tai woimallisempia juomia on tarjolla. Näin ei onneksi käynyt. Joku rahwaan edustaja tosin aika äänekkäästi rupesi soittoa arwostelemaan, mutta hän joutui nolona hiljenemään, kun laulajaneito kutsui häntä kanssaan laulamaan. Eipä wiinaksin hankittu rohkeus riittänyt tuomaan riittäwästi uskallusta, jotta mies olisi ryhtynyt laulutaitojaan esittelemään. Tuskin kuitenkaan oli edes kowin kywykäs musikantti, joten emme jääneet mistään paitsi. Kreiwi Kristian ja Anne-rouwa asettuiwat itseoikeutetusti eturiwiin. Heidän wieraanaan minulla oli oikeus asettua heidän wiereensä. Se olikin oiwallista, sillä eturiwistä saatoin seurata musikantteja parhaiten ja wältyin kuulemasta rahwaan kommentteja. Musikantit pitiwät kunnioittawaa wälimatkaa yleisöön. Se oli aiwan soweliasta, sillä he eiwät selwästikään edustaneet aatelia, waikka kuulin heidän esiintyneen linnoissakin, niin Englannissa kuin Saksassa ja Ruotsissammekin. Owatpa he käyneet jopa Nowgorodissa. Tenhon ylläpitämiseksi Candice-neito lähestyi muutamaan otteeseen yleisöä, muistaen kuitenkin olla arvoltaan ylempiä kohtaan sopiwan pidättywäinen. Koska aatelistokin soi runsaat suosionosoitukset – Kreiwi Kristian jopa ojensi Candice-neidolle kukkakimpun ja saipa hän kuulemma myös PSOF-killan terweiset – myös luuttumusikantti Herra Blackmore rohkeni lähestyä kuulijoitaan. Kättelipä hän kahteen otteeseen eturiwin aatelisia ja kirjoitti sulkakynällään muistokirjoituksia sinne sopimattomasti tunkeutuneiden rahwaan edustajien pergamentteihin. Kreiwi Kristian kertoi kuulleensa musikanttien esittämiä lauluja aiemminkin. Tosin ei konsanaan näin woimallisina. Eritoten rahwasta nämä woimalliset tulkinnat miellyttiwät. Olisiwatpa he wieläkin woimallisempaa musisointia kuunnelleet. Kuulemma luuttumusikantti on ennen sellaista esittänytkin, jotain rahwaalle sopiwaa purppura- ja sateenkaarimusiikkia, mitä se sitten onkaan. Lempeän huumorintajuinen Candice-neito joutuikin toteamaan, että joku rahwaan edustaja oli kenties eksynyt wäärään konserttiin. Tämä huwitti myös aatelisia. Enpä olisi itsekään pannut pahakseni woimallisempaa musiikkia. Tosin jo nyt oli waikea istua kauniisti kuuntelemassa. Häwettää ihan tunnustaa sopimattomat aatokseni, olisin nimittäin halunnut kokeilla niitä tanssiaskeleita, jotka minulle wiime syksynä opetit. Kukaan ei tosin tanssinut, joten kiusaus wähän pyörähdellä ei ollut niin suuri. Woi, kunpa joku järjestäisi tanssiaiset! Olipa hauska kuunnella, kun musikantit nauttiwat yleisön suosiosta ja soittiwat paremmin ja paremmin. Wiulun jousi kulki, rumpu pauhasi ja huilut helisivät. Kitara ja luuttu miellyttivät minua kuitenkin eniten. Olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin pelkkää kitaralla tai luutulla musisointia, waikka Candice-neito kywykäs laulajaneito olikin. Ja hauskasti hän kertoi uutisetkin, jotka myös owat tällaisten maailmaa kiertäneiden musikanttien lahja tiedonhaluiselle yleisölle. Hän kertoi, kuinka suuren loukkauksen Englannin kuningas Henri oli saanut kokea, kun hänen waimonsa rietasteli muiden miesten kanssa. Täytyy kyllä myöntää, että minun käwi waimoa sääli, sillä hän joutui kowasti olemaan yksin. En tiedä, oliko oikein rangaista häntä teloittamalla. He esittiwät myös sotilaista kertowan laulun Soldier of Fortune, mikä oli kowin kaihomielinen mutta tenhoawa. Yleisö piti siitä kowasti. Blackmore-herra oli kowin taidokas kitaramusikantti. Hän loi tunnelmia soittimellaan. Minusta ihan tuntui kuin yhdessä waiheessa olisi satanut lunta. Ja toisena hetkenä kuin taikaiskusta syttyiwät tulipadat. En nähnyt kenenkään käywän sytyttämässä niitä. Minä niin nautin, kun hän loppupuolella iltaa soitti pitkän jakson yksinään, aloitti wähän espanjalaissäwyisellä musiikilla ja siirtyi sitten kuin huomaamatta tutumpiin melodioihin. Totisesti joskus sanoja ei tarwita waan soittoa. Kaiken kaikkiaan tenhoawa ilta. Musikantit yrittiwät lopettaa moneen kertaan, waan aina suosionosoitukset oliwat niin waltaisat, että he halusiwat tulla soittamaan lisää. Kreiwi Kristian ja Anne-rouwakin nousiwat ihan seisomaan ja osoittamaan suosiotaan, minäkin tietysti perässä. Toiwonpa, että nuo musikantit soittaisiwat jossain linnoistamme, kyllä heipän tenhowoimainen musiikkinsa sopisi howiinkin. Howiwäki nauttisi warmasti taidokkaasta soitannasta ja heleästä laulusta. Woi, kunpa itsekin pääsisin joskus Turun linnaan. Rakkaudella - Sisaresi Sirpendaalia - Sanoja ei tarvita vaan soittoa Blackmore’s Night soitti tulipatojen äärellä ja lumihiutaleiden leijaillessa linnan pihamaalle. Niin aatelisto, papiston edustajat kuin porvaristo ja rahvaskin nauttivat taidokkaasta soitannasta ja heleästä laulusta. Yleisö antoi orkesterille työrauhan, muutamaa äänekästä rahvaan edustajaa lukuun ottamatta, mutta palkitsi esitykset runsailla suosionosoituksilla kappaleiden välissä. Jo tervetuliaisaplodit olivat huikeat, puhumattakaan siitä, että lopuksi yleisö osoitti suosiotaan seisten. Kaiken kaikkiaan konsertti kesti kaksi ja puoli tuntia, mihin mahtui monet encoret. PSOF oli vallannut eturivistä keskeltä neljä paikkaa. Puheenjohtaja Kristian oli vaimonsa kanssa pynttäytynyt asianmukaisesti renesanssiajan aatelisväeksi. Heille asut sopivatkin mitä parhaimmin. Kuinka paremmin PSOF olisikaan voinut mainostaa itseään. Kreivi Kristian ojensi konsertin lopussa Candicille PSOF-killan (ei siis g vaan k) kukat sekä kansion. Eturivistä tietysti näki erittäin hyvin. Mutta en olisi pannut pahakseni, jos soittajat olisivat uskaltautuneet vähän lähemmäksi reunaa. Candice tosin marssi lavan reunassa muutamaan otteeseen, mutta Ritchie kävi vain lopussa kättelemässä eturivin yleisöä – tosin kahteen kertaan. Musiikki oli sähköisempää kuin levyllä. Se miellytti yleisöä, joka tosin olisi kuunnellut vielä sähköisempääkin. Candicen täytyikin todeta joillekin metelöitsijöille, että he taisivat olla tulleet väärään konserttiin. Hyvin lempeästi ja huumorintajuisesti Candice onnistui lopettamaan turhat huudot. Soldier of Fortune oli yleisön suosikki. Tietysti. DP ja Rainbow ovat ne yhteydet, joista Blackmore tunnetaan ja joiden riveissä (keulassa) hänet mielellään vielä nähtäisiin. Mutta muukin musiikki tenhosi. Soittajat tuntuivat olevan hyvällä tuulella eikä ihme, sillä vastaanotto oli lämmin. Oikein tunsi, kuinka yleisö riemuitsi, kun he viimein saivat kuulla Blackmorea taas livenä. Candicea on kehuttu ja haukuttu. Kehujia en kummastele, haukkujia kylläkin, lievätkö kuunnelleet jotain Candicen uran alkuajan keikkoja, jolloin hänen omien sanojensa mukaan laulu ei vielä kulkenut oikein hyvin. Kuka tahansa aloitteleva laulaja on kipsissä. Candiceen kuitenkin luotiin todella kovia paineita. Ei ole helppoa olla kitarakuninkaan orkesterin solistina. Etenkin kun yleisö vielä toivoisi DP:n ja Rainbown aikaista jytkettä. Candice suoriutui mitä parhaiten. Hän on taiteilija. Tosin myönnän, että musiikki aika-ajoin alkoi puuduttaa. Liekö syynä se, että keskityin liiaksi Candicen lauluun; niin kuin yleensä kiinnitin eniten huomiota laulajaan. Olisin kaivannut enemmän instrumentaaliosuuksia. Viulu, luuttu ja keskiaikaiset puhaltimet piristivät, mutta jäivät turhaan sähköisen soiton alle. Konsertin kohokohta oli konsertin loppupuolella Ritchien pitkä soolo, jonka hän aloitti flamenco-tunnelmissa. Ritchie ei tarvitse sanoja, hänen kitaransa puhuu. Hän eläytyi selvästi soittoon ja taikoi kitaroillaan tunnelmia. Mitä sitä turhia selittelemään. Se oli siinä. Siinä hetkessä. Kaiken kaikkiaan kokemisen arvoinen konsertti. Menen uudestaankin, etenkin jos tulevat soittamaan johonkin vanhoista linnoistamme. - Sirpa Hammar - - aloitusnauha
THE RETURN OF THE RED BARON "We´re going back to a time we knew..." Kun sain 90-luvun loppupuolella tietää, että kunnianarvoisa riitapukari Ritchie Blackmore on perustanut jonkinlaisen kevyempää musiikkia esittävän orkesterin, en aluksi oikein tiennyt, miten asiaan suhtautuisi. Alkaako arvostettu Deep Purple / Rainbow - mies pehmoilemaan vanhoilla päivillään? Tiedossa oli entuudestaan, että Riku pitää klassisesta musiikista, mutta keskiaikaisen musiikin pariin hakeutuminen oli silti yllätysveto jopa Blackmorelta. Laulusolistiksi napattiin Candice Night - niminen nainen, joka muuten oli taustalaulajana jo 1994 julkaistulla Rainbow- levyllä Stranger In Us All. Blackmoren lähtö nykyiselle linjalleen ei ole ollut mikään hetken hurma, sillä Blackmore´s Night on julkaissut jo kolme albumia, joita on valmistunut vuodesta 1997 lähtien tasaiseen tahtiin kahden vuoden välein. Vappuna 2002 nähtiin Suomen telkkarissa puolen tunnin dokumentti, jossa Blackmore ja Candice kertoivat ajatuksiaan renessanssimusiikista ja sen esittämisestä. Lisäksi nähtiin pätkiä yhtyeen konserteista. Kulttuuritalon konsertti erosi televisiossa nähdyistä hetkistä lähinnä siten, että Suomessa ei lavalla nähty kummallisissa asuissa olevia tanssijoita. Ohjelmasta selvisi myös, että Candicella on jopa lupa laskea Blackmoresta leikkiä, sillä Candice kertoi yleisölle vanhasta, Rainbow - nimisestä yhtyeestä, jota johti paha velho. Blackmore puolestaan kertoi, että hän ei soita tätä musiikkia mielellään rock-klubeissa, vaan mieluiten vanhoissa linnoissa tai muissa vastaavissa paikoissa, jotka eivät edusta tätä päivää. On makuasia, täyttääkö Kulttuuritalo noita kriteereitä, mutta pääasia, että konsertti yleensä toteutui Suomessa. "Ritchie Blackmore & Candice Night and their Band of Minstrels. Fires At Midnight electric/acoustic tour 2002." Tuollaisella tekstillä varustettua keikkajulistetta ei näe turhan usein, joten Blackmoren vierailu Suomessa oli enemmän kuin tervetullut. Kun käveli sisään Kulttuuritalon konserttisaliin, huomasi heti, että ilta tulee poikkeamaan tavanomaisesta. Lava oli koristettu keskiaikaisen linnanpihan näköiseksi, minkä lisäksi myös saliin oli ripustettu kaksi suurta, katosta roikkuvaa mustaa verhoa. Ja kukapa muu istui lavalla olevalla jakkaralla kuin Dave Lindholm. Systeemi oli sama kuin Jethro Tullin keikalla, eli Dave soitteli omia laulujaan akustisesti ja kertoi laulujen välissä juttuja yleisölle. Dave sopi tähän tilaisuuteen lämmittelijäksi oikeastaan vielä paremmin kuin Jethro Tullin keikalle, sillä trubaduuri Lindholm pohjusti sopivasti sitä, mitä tänne oltiin tultu kokemaan. Kuten Jethro Tullin keikalla, oli Dave tälläkin kertaa yllätysesiintyjä, sillä lippuja myytäessä ei lämmittelijästä ollut mitään mainintaa. Settinsä loppuvaiheessa Dave vetäisi yllättäen Smoke On The Waterin intron ja siirtyi siitä suoraan omaan lauluunsa Anna kitaran laulaa vaan. Yleisö oli jo niin lämmennyt, että katsomossa alkoi spontaani yhteistaputus Daven musiikin säestyksellä. "Mun oli aivan pakko vetää toi. Ei nuo englantilaiset roudarit kuitenkaan tajuu mitään. Me voidaan puhuu ihan rauhassa. Ei ne ymmärrä." Vielä kuultiin Pieni ja hento ote, kunnes Dave kumarsi yleisölle ja otti vastaan ansaitsemansa aplodimyrskyn, jota jatkui pitkään. Kotimainen taas huipulla! Dave ilmestyi myöhemmin yleisön joukkoon ja katsoi illan pääesiintyjän esityksen. Lavan taustana oli koko lavan levyinen verho, joka esitti linnan seinää. Verho näytti niin tukevalta, että luulin sitä aluksi jostakin kiinteämmästä aineesta tehdyksi. Muurin keskellä oli portti, jossa oli hyvin todentuntuinen syvyysvaikutelma. Näytti tosiaan siltä kuin lavan taustalta olisi voinut kävellä muurissa olevasta portista läpi. Katosta roikkui kuusi lamppua, joista nousi hiljalleen savua. Muurin edustalla roikkui katosta kolme isoa viiriä. Lavalla oli heinäpaaleja, kukkia ja erilaisia kasveja. (Taisivat olla todellisuudessa muovia.) Jotta keskiaikainen tunnelma korostuisi paremmin, oli rummut ja kosketinsoittimet sijoitettu heinäpaalien ja kasvien taakse. Esimerkiksi rummuista näkyi yläkatsomoon ainoastaan ylimpiä osia. Kenttäpaikoilla olijat eivät todennäköisesti nähneet rummuista vilaustakaan. Yleisön joukossa oli ehkä 20 - 30 keskiaikaisiin asuihin pukeutunutta kansalaista, joista osa pääsi istumaan eturiviin nimenomaan asujensa tähden. Suosituin asu oli (ehkä käytännön syistä) kaapumainen vaate, jossa oli huppu. Oli joukossa kuitenkin monta miestä ja naista, jotka olivat hankkineet ties mistä teatterin puvustosta juhlavia keskiaikaisia pukuja hattuineen. Eturivissä oli toki muitakin kuin vanhaan malliin pukeutuneita. Keikan jälkeen törmäsin Deep Purplen suomalaiseen fan-klubiin kuuluvaan Harriin, joka kertoi omasta kohtalostaan seuraavan jutun: Harri istui eturivissä päällään paita, jonka rinnassa luki "Perfect Strangers Of Finland". Ennen keikan alkua oli hänen luokseen kävellyt Blackmoren roudari, joka oli sanonut Harrille: "Tuo paita päälläsi et istu eturivissä. Pue tämä päällesi," jonka jälkeen roudari oli ojentanut Harrille veloituksetta Blackmore´s Nightin kiertuepaidan. Tuo paitajuttu ennakoi myös sitä, millaisia kommentteja konsertin aikana kuultiin Blackmoren vanhoista bändikavereista. Yleisön pukeutumisesta mainittakoon vielä eräs miekkonen, joka viestitti paidallaan muille: No Elvis. Klo 20.35 sali pimeni ja keskiaikaisia säveliä sisältänyt aloitusnauha pyörähti käyntiin. Soitto muuttui pikku hiljaa mahtipontiseksi, salamoita välähteli linnan seinässä, ukkonen jyrähteli. Vaaleatukkainen Candice Night käveli pimeässä lavalle. Hänen kädessään oli lyhty valaisemassa tietä. Muu yhtye käveli myös pimeässä lavalle. Viimeisenä ilmaantui paikalle se mies, jonka takia Kulttuuritalo oli tälläkin kertaa loppuunmyyty: Ritchie Blackmore! Aplodit olivat luonnollisesti mahtavat. Blackmore oli pukeutunut täysin mustiin vaatteisiin, mutta jaloissa oli vaaleat saappaat. Kaikki muusikot olivat pukeutuneet asuihin, jotka muistuttivat menneistä ajoista. Candicella ja taustoja laulaneella tummatukkaisella naisella oli päällään pitkät, lähes lattiaan ulottuvat puvut. Tälle bändille tyypillisenä erikoisuutena kannattaa mainita myös naispuolinen roudari, joka palloili lavalla useaan otteeseen asussa, joka toi ainakin minun mieleeni edesmenneen (?) hippiliikkeen. Blackmoren ja Candicen lisäksi yhtyeessä on kosketinsoittaja, rumpali, basisti sekä kakkoskitaristi ja toinen naislaulaja. Taustoja laulanut tumma nainen soitti myös bongorumpuja ja tamburiinia. Blackmoren ohella bändin varsinaiseksi soitinvirtuoosiksi osoittautui Chris Devine, joka aloitti konsertin kakkoskitaristina, mutta hoiteli myöhemmin suvereenisti myös viulun, huilun ja ties minkä muun soittimen. Devine pääsi loistamaan erityisesti viulistina. Muista muusikoista kaksi oli nimetty vanhoihin aikoihin viittaavasti. Niinpä basistina toimi Sir Robert of Normandie. Tummatukkainen naislaulaja puolestaan oli Lady Rraine. (Kiitos tuosta tiedosta Jouni!) Vaikka keikan yleisilme oli keskiajan musiikkia tavoitteleva, oli konsertin alku silti sähköinen. Aloitukseksi oli valittu bändin ensimmäisen levyn nimikappale Shadow Of The Moon (1997). Rauhallinen, seesteinen kappale, jossa Candicen heleä, kaunis lauluääni pääsi heti oikeuksiinsa. Toisena kuultu Morning Star oli aloitusta reippaampi. Sen aikana huomasi myös soitinvalikoiman laajentumisen, sillä kakkoskitaristi vaihtoi soittimensa viuluun, jolla Morning Star aloitettiin. Yleisö pääsi huutamaan kertosäkeen "hei" -huutoja, joskaan ne eivät tulleet läheskään sillä voimalla kuin loppuunmyydyltä salilta olisi voinut odottaa. Candice tervehti yleisöä Morning Starin päätyttyä ja ilmoitti, että illan aikana siirrytään ajassa taakse päin 1500- luvulle. Lisäksi hän palkitsi keskiaikaisiin asuihin pukeutuneet ihmiset toteamalla: "Siellä on niin paljon uskomattomiin asuihin pukeutuneita ihmisiä. Se saa meidän niin hyvälle tuulelle." Tämän jälkeen Candice esitteli seuraavana soitetun kappaleen Play Minstrel Play. Se alkoi rauhallisesti, mutta Blackmoren kitara käynnisti tukevammin soineen vauhdikkaan osuuden. Jo Candicen ensimmäisen repliikin aikana kävi ilmi, että salin molemmissa takakulmissa oli jonkin verran juopuneita öykkäreitä, jotka huutelivat kovalla äänellä öriseviä kommenttejaan ja vaikeuttivat Candicen repliikkien kuulemista. Kun Play Minstrel Play päättyi, yritti Candice kertoa seuraavasta numerosta. Juopuneiden mölinä oli kuitenkin sitä luokkaa, että Candice keskeytti ohjelmiston esittelyn, katsoi salin vasempaan laitaan ja sanoi osuvasti: "Luulen, että joku tuli tänään väärään konserttiin. Ritchiellä on kaunis laulu kaikille niille ihmisille, jotka kuuntelevat. Luulen, että suurin osa ihmisistä haluaisi kuunnella. Jotkut ihmiset voivat olla todella kovaäänisiä ollessaan väkijoukossa. Haluatko tulla tänne lavalle laulamaan kanssamme?" Salissa oleva kunnon väki palkitsi Candicen sanat aplodeilla. Kännikalatkin hiljenivät tai hiljennettiin, joskin heistä oli vielä myöhemmin haittaa musiikkinautinnolle. Blackmore´s Nightin kaltainen, pääosin rauhallisempaa musiikkia esittävä ryhmä on erityisen altis kovaäänisten mökeltäjien huudoille. Kulttuuritalon kokoisessa paikassa yksikin riittävän suurilla äänivaroilla varustettu tyyppi saa äänensä kuulumaan helposti koko saliin. Joku kovaääninen humalainen salin toisessa laidassa höpötti omia kommenttejaan myöhemmässä vaiheessa. Hänet hiljensi viimein muuan yleisön joukossa ollut jämpti kaveri huutamalla englanniksi "Oh! Shut up!" Kielimiehiä. Candicen esittelemä kaunis laulu oli instrumentaali Minstrel Hall. Parin ensimmäisen kappaleen aikana ääni ei ollut vielä täysin puhdas, mutta Minstel Halliin mennessä oli miksaaja saanut kaiken kohdalleen. Minstrel Hallista oli helppo jatkaa ensimmäiseen huippuhetkeen, joka oli yhtyeen kakkosalbumin nimikappale Under A Violet Moon (1999). Se soi täydellisen komeasti ja puhtaasti. Viulu pääsi tässäkin hyvin esiin ja viulistin soittoa kelpasi kuunnella! Yleisökin pääsi osallistumaan, sillä yleisön homma oli huutaa kertosäkeessä kohta "under a violet moon, hey!" Katsojat olivat jo paremmin mukana kuin Morning Starissa, jonka aikana yhteislaulu vielä kangerteli. Candice kulki Violet Moonin aikana lavan päästä päähän laulattamassa ihmisiä. Ei ihme, että Under A Violet Moon päättyi hyvissä tunnelmissa. "Otetaan vielä toinen yhteislaulu. Saatatte muistaa tämän, jos olette tarpeeksi vanhoja. Se on vanha Bob Dylan - laulu. Me rakastuimme siihen ja teimme siitä oman versiomme." Noin esiteltiin The Times They Are A Changin´. Se oli samalla ensikosketus uuteen Fires At Midnight - levyyn (2001), joten keikka eteni ihmeen pitkälle vanhempien levytysten varassa. Yleisön yhteislaulu oli taas vaihteeksi melko vaisua, mutta tämä Dylan - klassikko sopi täydellisesti tämän yhtyeen ohjelmistoon. Jos ei tietäisi, että se on Dylanin teos, voisi hyvin luulla, että kyseessä on Blackmoren oma sävellys. "Kun olimme Saksassa, vietti Ritchie monta tuntia Johan Sebastian Bachin kotitalossa. Siellä hän sai inspiraation tähän seuraavaan kappaleeseen ja kirjoitti laulun niistä tunnelmista, joita hänelle syntyi Bachin kodissa vietetystä ajasta." Candicen esitellessä kappaletta, seisoi Blackmore taustalla ja viritteli kitaraansa. Candice kääntyi katsomaan Blackmorea ja kysäisi: "Tarvitsetko apua soittimen virittämisessä?" Kysymystä seurasi ansaitusti yleinen nauru ja pienet aplodit. Instrumentaali Durch den Wald zum Bach Haus oli täyttä tavaraa. Bachin musiikin sävyjä tavoittelevassa instrumentaalissa Blackmoren kitara kuljetti musiikkia letkeästi ja sai kuulijan hyvälle tuulelle. Vetävyydessään Bach Haus erosi myös keikan yleisestä linjasta. Bach Haus sai valtavat aplodit. Peräkkäin esitetyt Under A Violet Moon, The Times They Are A Changin´ ja Bach Haus muodostivat niin tehokkaan kokonaisuuden, että mielestäni tässä oli keikan kohokohta. Vaikka edessä oli vielä monta hienoa hetkeä, ei edellisen kolmikon yhteisvaikutusta enää ylitetty. Sanottakoon vielä, että keikalla Bach Haus soi selvästi tukevammin ja mielestäni myös menevämmin kuin levytyksessä. Levytetty versio kuulosti jälkeen päin kuunneltuna suorastaan valjulta verrattuna keikkailotteluun. Minulle ja monelle muulle oli etukäteen selvää, että tällä keikalla ei juuri kuultaisi Deep Purplen tai Rainbown musiikkia. Paikalla oli kuitenkin niitä, jotka jaksoivat huudella noiden bändien kappaleita esitettäväksi. Heitä varten seurasi nyt pieni kädenojennus, kun Candice kyseli: "Missä on se herra, joka halusi kuulla Kill The Kingin? Mitä jos me esittäisimme Purple - laulun?" Tuossa vaiheessa nousi eräs lavan lähellä ollut herra seisomaan ja kuulutti lähes asennossa seisten toiveensa olevan Soldier Of Fortune. Candice osoitti miestä sormellaan ja ilmoitti: "Erinomainen valinta!" Niin oli, sillä Soldier Of Fortune on Deep Purplen Stormbringer - albumin (1974) helmi. Hienosta alkuperäisversiosta ei kuitenkaan ollut tietoakaan, sillä kappaleesta oli tehty alkuperäistä hitaampi, suorastaan laahaava versio. Petyin pahan kerran Soldierin uuteen versioon, mutta muu yleisö vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä, sillä aplodit olivat valtavat. Konsertin jälkitunnelmissa useampikin tuttava hehkutti tuntojaan juuri Soldier Of Fortunen suhteen. Mukavaa, että piditte, mutta Soldier Of Fortune oli Purplen levytyksenä parempi. "Mitä mieltä olette? Menemmekö Deep Purplesta Rainbowhun?" Candice kuunteli hetken ihmisten huutamia toivekappaleita ja ehdotti sitten: "How about 16th Century Greensleeves?" Nyt rävähti! Blackmoren sähkökitara jyrähteli ja Candice lauloi tarinaa linnantorniin suljetusta neidosta. Greensleeves peittosi edellisen numeron täydellisesti ja toi konserttiin annoksen kaivattua vahvempaa soittoa. "When the tyrants opened up the door....!" Ei tuo nyt mitään kunnon hevimetallia ollut, mutta Greensleevesin aikana Blackmore väläytteli esiin vanhoja heavy-kitaristin taitojaan. Loistohetki, vaikka tämäkin erosi alkuperäisestä. Tällä keikalla kuultu Greensleeves ei ollut samanlainen revittely kuin Rainbow On Stage-levylle (1977) taltioitu versio, mutta siihen suuntaan kuitenkin. 16th Century Greensleeves tuntuu olevan Blackmorelle tavallista läheisempi Rainbow - kappale, sillä tuo Rainbown ensimmäiselle albumille (Rainbow, 1975) tallennettu klassikko oli albumin ainoa laulu, jonka sanat oli painettu alkuperäiseen levykanteen. Soldier Of Fortune ja Greensleeves osoittivat myös sen, että vaikka paikalle saapunut yleisö suostui kiltisti kuuntelemaan Blackmore´s Nightin "keskiaikaista musiikkia", olisi yleisö ollut reaktioista päätellen enemmän kuin valmis kuulemaan enemmänkin maestron aikaisempien yhtyeiden tuotantoa. Yhtye oli päässyt todella hyvään vireeseen, joten esitys jatkoi hyvissä tunnelmissa. Vuorossa oli viimeisimmän albumin ja tämän kiertueen nimikappale Fires At Midnight. Candice paljasti kappaleen esittelyssä, että he olivat ottaneet sen eräältä toiselta yhtyeeltä ja tehneet siitä oman versionsa. Punavalossa soittava viulisti aloitti musiikin. Samaan aikaan oli katosta roikkuviin lyhtyihin syttynyt "tuli". Ensi silmäyksellä näytti siltä, että lyhdyissä palaa oikea liekki. Tarkemmin katsoessa kuitenkin huomasi , että "liekit" olivat ilmavirrassa lepattavia harsoja. Toimiva efekti joka tapauksessa. Fires At Midnight alkoi hitaana ja keikalla kuultu versio poikkesi levytetystä monessa mielessä. Viulistilla oli soolo myös kappaleen keskivaiheilla, Blackmore sooloili kitaralla, bändi jammasi ja Candice otti kappaleen keskivaiheilla huilun, jota soitteli laulunsa lomassa. Soolojen ja jammailun vuoksi oli keikkaversio mahdollisesti levytettyä versiota pitempi. Fires At Midnight eteni pääosin hitaana, mutta lopetus oli nopeutettu. "Tulen kuumuudesta talven kylmyyteen." Tuo repliikki tiesi sitä, että vuorossa oli toinen peräkkäinen uutuus, Mid Winter´s Night. Tuo hidas kappale oli yksi konsertin kauneimpia kappaleita ja muutenkin yksi vaikuttavimpia hetkiä. Sen aikana yhtye esitteli soitinvalikoimaansa. Candice soitti aluksi pitkää, huilulta näyttävää soitinta, jonka nimikin mainittiin esittelyn yhteydessä. Se ei kuulemma ollut huilu, vaan jokin keskiaikainen soitin, mutta sen nimi jäi minulle epäselväksi. Myös viulisti esitteli tässä huilunsoittokykyään. Candice aloitti laulun jollakin muulla kielellä kuin englannilla, mutta vaihtoi aloituksen jälkeen englantiin. Candice soitti kappaleen loppupuolella myös tavallista huilua. Soitinvalikoimaa riitti. Tunnelmaa tehostettiin aiheeseen sopivasti "lumisateella", sillä kappaleen aikana alkoi katosta sataa lavan etureunaan valkoista, lumelta näyttävää ainetta. Candice tanssahteli pyörien jonkin aikaa hiljalleen putoavien hiutaleiden keskellä. Vuorossa oli vielä kolmas uutuus, joka esiteltiin poikkeavalla tavalla. Candice ilmoitti yleisölle: "Yritän sanoa tämän seuraavan laulun nimen teidän kielellänne. Jos se menee väärin, niin pyydän, että ette heitä minua tavaroilla." Alustuksensa jälkeen Candice sanoi suomeksi: "O-n m-u-k-a-v-a-a o-l-la k-o-t-o-n-a t-a-a-s." Yleisö palkitsi Candicen ymmärrettävällä suomen kielellä sanoman nimen kovilla aplodeilla. Myös Blackmore taputti Candicen onnistuneelle kuulutukselle. Kaunis Home Again pärjäsi musiikin puolesta, mutta sen aikana käytettiin myös valoja tavallista enemmän, sillä kertosäkeen aikana kääntyvät valot pyörivät ympäri lavaa. Yleisö innostui yhteistaputuksiin ja viulisti sai taas oman soolonsa. Jopa siinä määrin, että hän soitti pätkän erästä klassisen musiikin tunnettua kappaletta. Myös Blackmore näytti tässä vaiheessa vapautuvan tiukasta perusilmeestään ja esitteli kasvoillaan joukon erilaisia ilmeitä. Kappaleen päättyessä Candice kiitti yleisöä suomeksi. Lavalle kannettiin tässä vaiheessa mikrofoni, joka oli poikkeuksellisen matalalla. Blackmore oli ottanut itselleen keskiaikaiselta näyttävän soittimen, jonka nimeä en tiedä. Matalalla oleva mikrofoni oli tarkoitettu juuri Blackmorelle, sillä suunnilleen navan kohdalla oleva mikrofoni oli sopivasti Blackmoren uuden soittimen kohdalla. Candice ilmoitti yleisölle, että tuota mikrofonia ei ole käytetty sitten Ronnie Dion päivien. Osa yleisöstä nauroi tuolle Dion lyhyyteen viittaavalle repliikille, mutta mitään kunnon naurunrähäkkää se ei aiheuttanut. Ja kun Blackmoren vanhojen soittokavereiden ivaamiseen kerran oli päästy, kuultiin samaan syssyyn vielä toinen herja. Cancide mainitsi jotain englannin kuninkaaseen, Henrik kahdeksanteen ja tämän kuuteen vaimoon liittyvää, jolloin Blackmore sanoi Candicelle repliikin, joka ei kuulunut kunnolla yleisölle asti. Candice kertoi saman tien ihmisille: "Ritchie tuossa sanoi, että Henrik kahdeksas on nykyään Deep Purplessa." Tämä aiheutti taas hieman naurua yleisön joukossa, mutta minä ja moni muu otimme nuo jutut vastaan hiljaisuudella. Vaikka ketään Deep Purplen jäsentä ei mainittu nimeltä, lienee todennäköisin syin selvää, että Blackmore osoitti nuo sanansa Ian Gillanille. Eivät ole Rikun tunteet näköjään paljoa lämmenneet vanhoihin soittokavereihin nähden. (Osattiin sitä vastapuolellakin. Kun Ronnie Dio oli 1983 tässä samassa salissa Holy Diver - kiertueella, esitteli hän Rainbow´n aikaisen Long Live Rock´n´Roll-kappaleen sanomalla: "Tämä laulu on siltä ajalta, jolloin Rainbow oli vielä rock´n´roll-yhtye.") Past Time With Good Company alkoi rummuilla ja innosti katsomon spontaaniin yhteistaputukseen. Soitto kulki tukevasti ja lopetus oli alkupuolta nopeampi. Viulisti esitteli jälleen uuden soittimen, mandoliinilta (tai joltakin sen tyyliseltä) näyttävän soittopelin. Soitinvalikoiman puolesta kiistatta yhtyeen monipuolisin mies! Jo aikaisemmin mainittu Henrik kahdeksas pääsi esille seuraavana esitetyn Catherine Howard´s Fate-laulun esittelyssä. Candice kertoi, että Catherine Howard oli yksi Henrikin kuudesta vaimosta. "Kun kuningas lähti metsästysretkille, oli Catherinella tapana kutsua luokseen nuoria miehiä pitämään itsensä kiireisenä.(to keep her busy.) Kun kuningas sai vihdoin tietää tästä, lukitsi hän vaimonsa vankilaan eikä vastannut hänen kirjeisiinsä. Joka päivä vaimo odotti, ilmestyykö sellin ovelle kuningas vai saapuuko pyöveli. Ja eräänä päivänä pyöveli sitten saapui." Laulun veriseen aiheeseen sopivasti heijastettiin Candicen kohdalle lattiaan punainen valospotti, joten Candice lauloi tuon surumielisen laulun "verilammikossa" seisten. "Tämä on kaikille niille suurenmoisille ihmisille, jotka ovat pukeutuneet tänään renessanssiasuihin." Noilla sanoilla esiteltiin varsinaisen setin päättänyt hieno Renaissance Faire. Yleisön yhteislaulu oli ihmeen vaisua, vaikka tunnelma oli muuten korkealla. Taustalla oleva naislaulaja soitti sen aikana bongorumpujen ohella tamburiinia. Blackmore ei liikoja tuulettanut, vaan poistui lavalta välittömästi Renaissance Fairen päättyessä. Muu orkesteri jäi vielä hetkeksi lavalle ja Candice kiitteli yleisöä: "Kiitos. Olette olleet suurenmoisia. Nähdään ensi kerralla." Yhtyeen poistuminen lavalta oli vähäeleisyydessään lähes tyly, mutta eihän tämä tähän loppunut. Dave Lindholm ja muu yleisö taputtivat Blackmore´s Nightin uudestaan lavalle. Candice esitteli ensimmäisen ylimääräisen tähän tyyliin: "Otimme tämän laulun eräältä toiselta renessanssimusiikkia soittavalta yhtyeeltä. Me muutimme sitä ja teimme täysin uuden laulun." Tuo täysin remontoitu laulu oli Fires At Midnight-levyltä löytyvä I Still Remember. Viululla käynnistynyt, hitaasti alkava soitto voimistui hiljalleen. Taustalle heijastettu tähtitaivas koristi lavaa. Tähtitaivas sopi hyvin tämän laulun tunnelmaan, koska sanoituksessa laulettiin mm. tuhannesta tähdestä taivaalla. Candice käveli yllättäen lavan taustalla olevan laulajanaisen luo ja nousi tämän kanssa samalle korokkeelle. Naiset hieroivat jonkin aikaa selkiään vastakkain ja uhkuivat koko olemuksellaan avointa seksuaalisuutta. Lyhyen eroottisen hetken päätteeksi Candice jätti tumman tytön yksikseen ja palasi lavan eteen. Kun soitto päättyi, poistui Blackmore taas salamavauhtia kulisseihin. Candice kiitteli yleisöä ja viulisti otti eturivissä olevasta yleisöstä pari valokuvaa. Viulisti väänteli kasvojaan erilaisiin virneisiin kuvia ottaessaan. Yhtye palasi kohta takaisin lavalle jatkamaan musisointia. Kuten pian huomattiin, hallitsi ylimääräisiä numeroita suvereenisti Blackmore´s Nightin ensimmäinen albumi, Shadow Of The Moon (1997), sillä kaikki jäljellä olevat kappaleet, jotka tunsin, olivat tuon levyn materiaalia. Toisessa encoressa esitettiin kahden laulun yhdistelmä, jonka molemmat osuudet olivat lainamateriaalia. Espanjalaistyylinen kitara aloitti kauniin ja rauhallisen kappaleen Wish You Were Here, josta jatkettiin samoissa tunnelmissa kulkevalla Ocean Gypsyllä. Tämän osuuden päättyessä Blackmore ei karannut lavalta välittömästi, vaan jäi jopa nyökkäilemään yleisölle. Candicelle ojennettiin yleisön joukosta kukkia. Candice yritti saada Blackmoren poseeraamaan kanssaan eräälle yleisön joukossa olevalle kameramiehelle, mutta Riku kiirehti jälleen pois lavalta. Yhteiskuvat jäivät ottamatta. Lava tyhjeni taas joksikin aikaa, kunnes kosketinsoittaja aloitti seuraavan numeron. Kosketinsoittaja Carmine Giglion aloitus oli todella mahtipontinen, lähes kirkkourkujen luokkaa olevaa jyrinää. Alkamassa oli Writing On The Wall, joka poikkesi konsertin verrattain rauhallisesta yleisilmeestä. Blackmore väläytteli sen aikana sähkökitaran räväkämpiä otteita, molemmat naislaulajat tulivat lavan eteen ja pistivät laulun lomassa yhdessä jalalla koreasti. Blackmore poistui yllättäen lavalta kesken kaiken, mutta muu porukka jäi lavalle jatkamaan soittoa. Basisti sai oman soolonsa, jonka jälkeen myös rumpali Squire Lumley soitti tiukan, lyhyeksi jääneen soolon, jota muu orkesteri tuki. Myös viulisti sai jälleen kerran oman osuutensa. Tässä numerossa koko orkesteri pääsi tavalla tai toisella esittelemään kykyjään. Soundi oli kirkas, soitto tiukkaa ja kokonaisuus toimi sooloineen loistavasti. Writing On The Wall loppui kuin seinään ja sai mahtavat aplodit. Ennen kappaleen loppua lavalle palannut Blackmore käveli taas välittömästi pois lavalta vilkaisemattakaan yleisöä. Muu orkesteri sen sijaan jäi heiluttelemaan käsiään taputtaville ihmisille. Blackmore palasi jonkin ajan kuluttua lavalle ja osoitti vihdoin kohteliaisuutta yleisölle. Hän käveli kumartuneena lavan reunassa kättelemässä eturivissä olijoita. Lähes koko yleisö nousi tässä vaiheessa taputtamaan seisaaltaan. Osa kauempana olevista pyrki myös pääsemään lavan eteen päästäkseen kättelemään elävää legendaa. Kun Riku oli paiskonut aikansa kättään yleisön kanssa, otti hän taas akustisen kitaran käteensä ja alkoi näplätä soitintaan. Yleisö hiljeni ja istui takaisin paikoilleen. Kuultiin pitkä kitaraosuus, jossa oli jokin vanha tuttu sävel. (En muistanut sen nimeä, mutta myöhemmin saamani tiedon mukaan tuo instrumentaali oli Beyond The Sunset.) Molemmat naiset poistuivat lavalta sen ajaksi. Kun naiset palasivat lavalle, kuultiin vielä viimeinen kappale, The Clock Ticks On. Candice kertoi, että sekin on renessanssilaulu, jonka he olivat ottaneet muilta omaa versiota varten. Sen aikana nähtiin lavalla varsinainen huilupartio, sillä viulistin ohella myös molemmat naiset soittivat huiluja. The Clock Ticks On oli vahva, lähes juhlallinen koko yhtyeen esitys, joka päättyi kunnon loppurykäykseen. Soiton päättyessä Blackmore kätteli taas eturivin ihmisiä minuutin verran. Muu orkesteri pysytteli suosiolla taustalla. Blackmore poistui nyt lopullisesti lavalta. Muu orkesteri jäi vielä joksikin aikaa tuulettamaan. Candice viipyi pisimpään lavan reunassa jakamassa nimikirjoituksia ja kättelemässä halukkaita, joita kyllä riitti. Candice yritti välillä poistua kulisseihin, mutta palasi pari kolme kertaa takaisin lavan reunaan, kun näki ihmisten edelleen viittoilevan hänelle. Lopetusnauhat olivat yllättävän kevyttä kamaa verrattuna konsertin lähes juhlalliseen yleisilmeeseen. Kaiuttimista nimittäin soivat peräkkäin Ressun ja Punaisen paronin seikkailuista kertovat huumorilaulut Snoopy Vs. The Red Baron ja The Return Of The Red Baron. (Toki muistat Kontran suomalaisversiot noista lauluista?) Konsertilla oli pituutta reilusti normaalia enemmän, sillä yhtye viipyi lavalla kaksi tuntia 25 minuuttia. Pääsylipun hinnalle saatiin siis reilusti vastinetta. Miten mahtoivat klassista tai muuta "oikeaa musiikkia" harrastavat suhtautua tähän konserttiin? Rokkipainotteisia valintoja tekeville tämä ilta oli juuri niin erikoinen ja ainutkertainen kuin odottaa saattoi. Candice piti tehokkaasti yllä suhteita yleisöön puhumalla paljon ja ennen kaikkea kertomalla monen sävellyksen syntymiseen liittyviä asioita. Siinä yhteydessä Candice mainitsi useampia kertoja Saksan, joka tuntuu olevan Blackmorelle tärkeää aluetta. Lauluja esitellessään käytti Candice ilmaisuja "kun olimme Saksassa...kun Ritchie oli Saksassa....kerran Saksassa." Ainakin inspiraatioita tuntuu siitä maasta löytyneen. Candice hoiti kaikki kuulutukset ja puhui yleisölle siinä hommassa huomiota herättävän "nätisti". Hän käytti monia ilmaisuja, joita ei yleensä kuule välispiikeissä. Mainittakoon esimerkkinä "my goodness" (hyvä tavaton), jonka Candice sanoi säikähtäessään monitoreista kuulunutta paukahdusta. Ei Candice kuitenkaan mikään hiirulainen ollut, sillä hän piti ohjia käsissään ja tarjosi mm. sille keikan alkua häirinneelle kännikalalle mahdollisuutta tulla lavalle. Candicen olemus on tätä nykyä kallellaan Riitta Väisäsen suuntaan, joten positiivista kehitystä on tapahtunut Shadow Of The Moonin päivistä. Laulun ohella Candice soitti huiluja ja tanssi. Omien osuuksiensa väleissä hän istahti useita kertoja lavalle katselemaan muun orkesterin työskentelyä ja yleisöä. Candicea muistettiin myös aulassa olevassa myyntipisteessä, sillä siellä näkyi olevan muiden yhtyeeseen liittyvien tuotteiden ohella myynnissä hänen mukaansa nimettyjä huiveja. Kuten kaikki Ritchie Blackmoren uraa seuranneet varmasti tietävät, on Mustalisän Ristolla maine miehenä, jonka kanssa on vaikea tulla toimeen. Blackmore oli soittajana juuri niin hyvä kuin odottaa sopi, minkä hän osoitti hallitsemalla muitakin soittimia kuin kitaran. Koska hän ei puhu yleisölle, tulee miehestä väkisinkin enemmän tai vähemmän kylmä vaikutelma. Tietynlainen tunteettomuus korostui keikan loppupuolella, kun Blackmore poistui monta kertaa lavalta välittömästi kappaleen päättyessä vilkaisemattakaan katsomoon päin. Kun Blackmoren ainoa repliikki koko konsertin aikana oli kaiken lisäksi tölväisy Deep Purplen suuntaan, syntyy kieltämättä tunne, että hän ei välitä pätkääkään siitä, miltä katsomossa olevista ihmisistä tuntuu tai miten hänen tulisi käyttäytyä yleisöä kohtaan. No. Onhan Rikullakin sentään jotakin tapoja, sillä hänkin taputti Candicen suomeksi sanomalle repliikille. Positiivista vaikutelmaa synnytti myös aivan keikan lopussa tapahtunut yleisön kätteleminen. (Hyvissä asemissa kolmannella rivillä istunut Jouni kertoi nähneensä Blackmoren kasvoilla aivan keikan loppuvaiheessa pariin kertaan pienoisen hymyn!) Muusta yhtyeestä pääsi parhaiten esiin monipuolinen Chris Devine, jonka viulistin taidot tuli osoitettua moneen kertaan. Vaikutuksen teki myös se, että mies vaihtoi soitinta tiuhaan tahtiin ja soitteli taidolla muitakin instrumenttejaan. Ohjelmisto yllätti siinä mielessä, että Blackmore´s Nightin ensimmäinen albumi hallitsi ohjelmistoa suvereenisti kahdeksalla kappaleella. Under A Violet Moonilta kuultiin kuusi ja uudelta Fires At Midnight - levyltä viisi numeroa, joten nekin pääsivät kunnolla esille. Odotin silti, että Fires At Midnightin musiikkia olisi esitetty enemmän, koska se on viimeisin levy ja kiertue oli nimetty sen mukaan. Tämä oli sikäli erikoinen keikka, että lähes koko ohjelmisto koostui korkeintaan viisi vuotta vanhoista levytyksistä, eli tuoreutta löytyi. Soundin haastattelussa vahvistettiin, että yhtyeeltä on tulossa konserttilevy. Blackmore totesi, että konserttitallenne julkaistaan siksi, että heidän kappaleensa kuulostavat keikalla aivan erilaisilta kuin studiossa tehdyt alkuperäiset versiot. Moni kappale kuulosti keikalla kieltämättä erilaiselta kuin levyllä. Itse koin erot lähinnä siten, että jotkut kappaleet soivat keikalla särmikkäämmin kuin studiossa, esim. Durch den Wald zum Bach Haus ja Writing On The Wall olivat hyviä esimerkkejä vahvoista keikkaversiosta. Kaikkia kappaleita tuo ei kuitenkaan koske. Jos unohdetaan pienet muunnelmat, soivat esimerkiksi Under A Violet Moon ja The Times They Are A Changin´ samaan tapaan kuin studiotallenteissa. Kyllä Blackmore´s Night on ehdottomasti kokemisen arvoinen ryhmä. Aikoinaan ajattelin, että Blackmoren heavytaidot menevät hukkaan tällaisen musiikin piirissä, mutta kun asiaa sulatteli tarpeeksi kauan, niin kyllä tämäkin toimii. Konserttikokemus oli sitten se viimeinen tikki, joka vahvisti homman toimivuuden. On myös hyvä muistaa, että maailma on väärällään toinen toistaan parempia hevimetallin rytkyttäjiä, mutta Blackmore´s Nightin kaltaista renessanssimusiikkia soittavia ryhmiä ei ole liikaa. "No more knights! I have seen the light!" - Kari Huhta - ![copyright © 2004 [PSOF]](../kuvat/bnhki02/bnhki01.jpg){kind=small}
copyright © 2004 [PSOF] / all rights reserved |